Yöllä kävin etsimässä sarvipöllöä, kuvaamiseen oli aivan liian pimeää, joten tyydyin etsimään edes ääntä. Ja löytyihän se. Ensin tein ”tyhjän” retken, kun kävelin niityn poikki lintutornille. Eihän se tietenkään tyhjä reissu ollut sekään. Sillä matkalla kuulin ja/tai näin seuraavat lintulajit: sinisorsa, ruisrääkkä, meriharakka, kuovi, lehtokurppa, naurulokki, kalalokki, kaulushaikara, ruokokerttunen, pajulintu ja räkättirastas.
Sitten lähdin seuraavaan paikkaan, jossa sarvipöllöstä oli tehty hiljattain havainto. Ajoin auton parkkiin ja avasin auton ikkunat, sillä ajattelin tehdä seuraavaa suunnitelmaa siinä odotellessa. Mutta uusi suunnitelma sai siirtyä eteenpäin, sillä heti ikkunat avattuani kuulin sarvipöllön poikasten kerjuuääniä. Siitä elispiste.
Tein tuossa samalla tarkastusta Suomessa kautta aikain havaitsemiini lintulajeihin ja niitä on yhteensä 194 lajia. Taidan palkita itseäni vähän paremmilla pullakahveilla, jos tuo 200 raja täyttyy – vuosi vuodelta eliksiä tulee vähemmän. Vakituiseen pesimälinnustoomme kuuluu noin 240–250 lajia, mutta jos satunnaiset harhailijat ja läpimuuttajat lasketaan mukaan, Suomessa on havaittu yhteensä noin 500 lintulajia.
En ole tosin tavannut verenmaku suussa bongailla lintuja tai muutenkaan pisteitä keräillä ja liikkua järjettömiä matkoja jonkun linnun perässä vaan teen hommaa sopivasti harrastellen. Ja vaikka lähiseudulta ilmoitetaan jokin harvinaisuus, en ole ensimmäisenä ryntäämässä sitä bongaamaan, vaan annan pölyn laskeutua ja käyn myöhemmin katsomassa/kuuntelemassa josko lintu olisi vielä paikalla. Usein se tietenkin tarkoittaa sitä, että lintu on jo jatkanut matkaansa, kun minä saavun apajille, mutta ei se minua sureta. En minä tässä kenenkään kanssa kilpaile.
Mutta juu, viime vuonna tein oman vuosiennätykseni, joka oli 155 lajia. Tämä on nyt kolmas vuosi kun pidän kirjaa havainnoistani tarkemmin. Ihan mukava lisä harrastukseen, kun pahassa paikassa voi saada inspiraation lähteä luontoon ihan vain etsimään lintuja ja ”keräämään” pisteitä. Niitäkin aikoja on taas tähänkin vuoteen mahtunut ja tämän vuoden pistesaldo onkin vain 123 lajia. On ollut paljon, liian paljon, epäaktiivista aikaa milloin mistäkin johtuen. Mutta toivotaan parempaa jatkoa, kuten aina.
Eikä päivä tai yö toki siihen päättynyt. Lähdin vielä etsimään yölaulajia vähän toiselta suunnalta, niitä kuitenkaan löytämättä. Siinä odotellessa päättikin siili vipeltää tien yli ja siitä tuli nisäkäspiste. Oli mukava tavata siili muutenkin pitkästä aikaa. Lähdin eteenpäin ja pian tien vieressä oli korkeintaan kissan kokoinen ketun poikanen. Se säikähti hitaasti ohi ajavaa autoa ja oli kompastua omiin jalkoihinsa. Sen verran tuli tämä kohtaaminen yllätyksenä, että en ehtinyt edes pysähtyä ottamaan kuvaa. Tokkopa siitä olisi mitään siinä pimeydessä tullutkaan.
Seuraavaksi palasin tukikohtaan kuluttamaan aikaa, sillä päätin lähteä aamuvarhaisella seuraaville retkille. Tarkoitus oli mennä ensin bongaamaan luhtakerttunen, siis laulua kuuntelemaan. Sitten piti mennä etsimään kivitaskua, sirittäjää ja leppälintua. Tarkkaa aikaa ei tosin ole, eikä kaikkia ole pakko tehdä samana päivänä. Menin kuitenkin suunnitelman mukaan luhtakerttusta kuuntelemaan, mutta mokoma oli hiljaa tai vaihtanut jo maisemaa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun sitä kävin etsimässä, sopivasti kun muutenkin paikalla jossa usein käyn. Siellä tuli yhteensä 19 lintulajihavaintoa ja pääsin kuvaamaan sinitiaisten poikasten hoitoa. Pysyttelin varomatkan päässä pöntöstä ja taistelin hämäryyden kanssa kameran sietokyvyn äärirajoilla.
Seuraavaksi lähdin etsimään kivitaskua pienen aamuyöpalan jälkeen ja lintu löytyikin lopulta. Sillä reissulla tuli samalla 17 tunnistettua lintulajia ja pari lajia jäi hämärän peittoon, kun olivat minun välineilleni liian kaukana, enkä ajatellut lähemmäs uida. Yllätyin lajien määrästä ja paljoudesta, sillä kello kävi jo seitsemää. Yleensä sillä seudulla linnut ovat paikalla 4 – 5 aikoihin tähän aikaan vuodesta ja kaikkoavat pikku hiljaa pois, kun ihmiset alkavat liikkua siellä. Mutta mukava yllätys oli toki.
Seuraavaksi oli sirittäjän vuoro. Tiesin sen olevan aika epätoivoinen yritys, mutta eipä yksi linturetki mitään haittaakaan tee. Lähdin hautausmaalle, jossa tuntui olevan enemmän eläviä, kuin vainajia. Yhdellä jos toisella haudalla ja muualla oli työntekijöitä kuka missäkin puuhassaan. Rauhaa ei ollut alkuunkaan. Lintujen havainnointi oli haasteellista, kun koneet pörräsivät ympärillä. Mutta tuli sieltä sentään 4 lajia ja mieluisana niistä ensin ihmisiin tottunut räkättirastasperhe, jossa oli jo sen verran isot poikaset, että ne ymmärsivät emoa matkien tonkia itsekin ruokaa maasta. Mutta kyllä niillä silti oli suu auki ja ääni käytössä koko ajan, ehkä se emon ”tekemä” ruoka on sitten parempaa. Etsin rauhallisempaa paikkaa lintujen havainnointiin, mutta minut harhautti käpytikan poikasen tai poikasten vaativa ruoan kerjuu kiikitys. Pesä oli matalalla ja linnut niin ikään tottuneet alati ohi kulkeviin ihmisiin. Se oli aivan täydellinen paikka luontokuvaajalle. Menin silti vähän matkan päähän ja puiden suojaan kuvaamaan, etten vahingossakaan häiritse emoja ja sitä myöten poikasen jatkuvaa ruokailua. Vaihdoin paikkaa muutamaan otteeseen ja sain lopulta ihan kivojakin ruutuja siitä, kun emo antaa ruokaa poikaselle, sekä naaras että koiras. Sangen tyytyväisenä tuohonkin mutkaan lähdin kävelemään autolle ja kun pääsin autoon, ensimmäiset sadepisarat osuivat tuulilasiin. Nappiajoitus!
Ajelin kotiin aikomuksenani siirtää kuvat tietokoneelle, valikoida säästettävät kuvat ja editoida ainakin osan kuvista. Kahvihammastakin jo vähän kolotti. Tein kaiken mitä suunnittelin, mutta ensisijainen työkoneeni eli pöytäkoneeni takkusi edelleen kuvankäsittelyohjelman tiimoilta. Tai ohjelma toimii niin kuin se on suunniteltukin toimivan, mutta massiivinen kuvakatalogi on korruptoitunut ja se aiheuttaa monenlaista päänvaivaa. Päädyin tekemään kokonaan uuden katalogin ja tuomaan vanhan katalogin sinne sisälle, jos sillä lailla saisin ongelman kierrettyä. Pitkän tovin kone rouskutteli vanhaa katalogia kitusiinsa, mutta päätyi sitten lopettamaan kuvien tuonnin viime vuoteen, eikä suostunut jatkamaan. Harjoitukset jatkuvat. Onneksi olen ollut fiksu ja antanut ohjelman kirjoittaa metatiedot erillisiin tiedostoihin kuvatiedostojen viereen, jolloin saan tarvittaessa kaiken datan pelastettua ilman vanhaa katalogiakin. Joskus näinkin.
Vielä olisi lintuja etsittäväksi, mutta toisaalta kai sitä voisi välillä nukkuakin. Ja reumaista selkääkin kolottaa, kun olen kannellut reppua ja kuvauskalustoa maastossa. Autolla olen eittämättä pidemmän matkan liikkunut, mutta on sitä sopiva vajaan kuuden kilometrin aamupatikointikin tullut ohessa. No, saa nähdä mihin vaakakuppi kääntyy.
Discover more from Samu Aaramaa Photography
Subscribe to get the latest posts sent to your email.