Lintujen kuvaaminen pesimäaikaan

Kävin muutama päivä sitten ulkoiluttamassa kameraa ja tulin kuvanneeksi lintuja niiden poikasten hoidon tiimellyksessä. Kuvasin sinitiaisia, käpytikkoja ja räkättirastaita. Siitä tuli mieleen kirjoittaa aiheesta blogiteksti varoitusten tai valistuksen kera.

Puhun tässä linnuista, mutta sama pätee kaikkien muidenkin eläinten kuvaamiseen pesintäaikana. Tärkeää on tietää lajin erityispiirteet ja jopa yksilöiden ominaisuudet, kun halutaan tarkkailla tai kuvata eläimiä herkässä vaiheessa. Luonnossa olevan villieläimen kohdalla pitää olla erityisen varovainen, kun taas ikkunan taakse pesän tehneen linnun touhuja voi seurata turvallisemmin henkeään pidättämättä. Eikä tämä tietenkään koske vain pesintäaikaa, muutenkaan eläimiä ei pidä häiritä.

Talvella eläinten on syötävä paljon, että ne pysyvät hengissä pakkasessa, kun energiaa kuluu lämmönsäätelyyn. Kuvassa tikli syö huopaohdakkeen siemeniä.

Kultainen sääntö:Jos eläin saalistaa, etsii ravintoa tai syö, sille pitää antaa rauha tehdä niin. Sen hetken kuvaaminen tai tarkkaileminen ei saa olla niin tärkeää, että kohde joutuu lopettamaan sille elintärkeän hetken – villieläimet eivät syö huvikseen, vaan elääkseen.

Tällaisia tilanteita tarkkaillessa ja kuvattaessa on erityisen tärkeää, ettei eläimiä häiritä millään tavalla:

• Pidä riittävä etäisyys pesään ja poikasiin. Naamioitumisestakaan ei ole haittaa.
• Poistu välittömästi paikalta, jos huomaat pientäkin häiriötä.
• Opettele lintujen varoitusäänet sekä kuvattavan lajin varoituseleet. Emojen varoitusäänet ja -eleet kertovat viimeistään, että ne eivät pidä tarkkailijan läsnäolosta.

Joskus varoitusele voi olla niinkin hienovarainen, että emo ei varoita millään tavalla eikä näin ilmaise poikasten läsnäoloa, vaan yrittää vain houkutella mahdollisen uhan itsensä perään. Ole siis tarkkana.

Emoilla riittää kiirettä

Emoilla kiirettä riittää, kun niillä on poikaset huollettavana. Kolopesijöiden rutiineihin kuuluu, että viedään ruokaa poikasille pesään ja poikasten ulosteet kuljetetaan pois pesästä. Molemmilla emoilla on töitä yllin kyllin.

Sinitiaisten poikaset olivat vielä niin pieniä, että edes piipitystä ei kuulunut pöntöstä. Poikasten on kuitenkin kasvettava isoiksi lyhyen kesän aikana ja opittava hankkimaan pian itse ravintonsa – niiden energiantarve on kasvuvaiheessa loputon.

Silti ihmisen ei pidä sekaantua siihen hommaan, luonto tietää parhaiten mitä se tarvitsee. Jos helppoa ravintoa on saatavilla, sitä kyllä varmasti käytetään, mutta se aiheuttaa monenlaisia ongelmia eläimille, joskus jopa johtaa kehityshäiriöihin tai kuolemaan. Jos kuitenkin haluaa esim. hyönteissyöjiä auttaa poikasten ruokinnan suhteen, paras tapa on istuttaa luonnonkukkia pihaan. Nurmikon voi antaa villiintyä ja kasvaa hyönteisparatiisiksi, josta hyönteissyöjät hyötyvät suoraan. Se on luomua ja hyvin suositeltavaa. Muutenkin eläimille voi tarjota ruokaa niin, että pitää huolen siitä, että ympäristö on sellainen, että siellä elää ja kasvaa niiden ruokaa. Eläinystävällisellä alueella on myös suoja- ja pesäpaikkoja.

Omia viimeaikaisia kokemuksia lintujen kanssa

Sinitiaiset – Haasteita tekniikan ja nopeuden kanssa

Ei ollut mitään helppoa hommaa kuvata sinitiaisia, ja välillä turhautuminen oli käsinkosketeltavaa. Ruutuja tuli vaikka mitkä määrät, mutta vähänkään hyväksyttäviä kuvia vain muutama. Emojen liikkeet lentoaukon suhteen olivat aivan sattumanvaraisia – ihmisen näkökulmasta. Ne itse kyllä varmasti tiesivät tasan tarkkaan mitä tekivät, mutta niiden liikkeitä oli mahdoton ennustaa. Pitkällä objektiivilla (600 mm) kuvatessa syväterävyysalue oli suhteellisen lyhyt, eli suurimmassa osassa kuvista lintu jäi epätarkaksi.

Liikkeet olivat sen verran nopeita, että ilman kameran pre shutter -toimintoa hommasta ei tullut mitään. Se on hieno ominaisuus, jossa kamera lukee välimuistiin kuvia, kun suljinnappi painetaan puoleen väliin, ja tallentaa takautuvasti noin 0,5 sekunnin edestä kuvia muistikortille, kun nappi painetaan pohjaan. Ilman tätä ominaisuutta kuvissa olisi näkynyt vain pyrstö linnusta, joka lähtee pesältä.

Canon R6 Mark II -mallissa pre shutter -toiminto on kuitenkin tehty niin typerästi, että se tallentaa yhden tiedoston, ns. ”kuvarullan”, josta kuvat pitää yksitellen purkaa tavallisiksi kuviksi joko kamerassa tai Canonin omalla Digital Photo Professional -ohjelmalla. Ohjelma on käsittämättömän syvältä sieltä, mihin aurinko ei paista – jääköön tässä kohtaa tarkentamatta, mutta ohjelma on niin huono, ettei sillä tee oikein mitään. Mutta sitä on silti pakko käyttää, jos haluaa tietokoneella niitä kuvia purkaa muille ohjelmille käytettäväksi. Ja niinhän minä sen haluan tehdä, sillä koen, että kamerassa se on sekä kömpelöä että siinä ei näe kuvaa tarkasti samalla lailla, kuin isolta ruudulta katsottaessa.

Millisekunti on pitkä aika

Hommaan tuli vielä millisekunnin tai jopa vielä lyhyemmän ajan viiveitä, jotka aiheuttivat sen, että kaikkia kuvia ei pystynyt lukemaan kuvarullalta ollenkaan. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että minulla oli kamerassa asetus, joka tallensi kuvan yhtä aikaa kahdelle muistikortille, jotta saan suoraan varmuuskopiot kuvista heti suljinnappia painettaessa. Tämä hidastaa kameran toimintaa. Tosin tuo kuvarulla tallentui vain ykköskortille. Noh, nyt joudun luopumaan tuosta kätevästä ominaisuudesta, ainakin silloin kun kuvaan pre shutter -ominaisuudella.

Muistikorttien nopeusloukku

Toinen nopeuteen liittyvä ongelma oli liian hidas muistikortti. Minulla oli kortti, jossa mainostettiin olevan 200 MB/s lukunopeus ja 160 MB/s kirjoitusnopeus. Paperilla tuo on aivan ihanteellinen kortti nopeisiin kuvauksiin, mutta menin halpaan. Todellisuudessa noihin nopeuksiin pääsee vain muistikorttivalmistajan omalla muistikortinlukijalla laboratorio-olosuhteissa – kenttäolosuhteissa ei juuri koskaan.

Sinitiainen lentämässä pönttöön: 1/2 500 s, f/8, ISO 102 400

Kortin standardi on V30, joka takaa, että kortin nopeus ei koskaan laske alle 30 MB/s. Siinäpä syy, miksi se oli niin halpa, vaikka kapasiteettia on 256 gigaa. Rupesin syynäämään korttien ominaisuuksia ja tein kompromissin. Noita V-standardeja on kolme: V30, V60 ja V90. Numero siis kertoo, minkä miniminopeuden standardi takaa, ja nopein on kallein – jopa satoja euroja.

Näin ollen ajattelinkin boostata kameran nopeutta ostamalla siihen sopivan kokoisen V60-standardin kortin, jossa on kapasiteettia pitkiinkin kuvaussessioihin. Kapasiteettia tarvitaan esimerkiksi silloin, kun kuvataan lentäviä lintuja, mutta 256 GB on jo liioittelua. Päädyin Kingston Canvas React Plus 128GB V60 (Luku 280 MB/s / Kirjoitus 100 MB/s) -korttiin, jolla on hintaa Verkkokauppa.comissa 65 euroa. Näin saan omasta kamerastani kaiken tehon irti, eikä kuvaustilanteita mene ohi siinä, kun kamera tallentaa kuvia sisäisestä muististaan hitaalle kortille. Hintakin pysyy maltillisena siihen hyötyyn nähden mitä siitä pitäisi saada.

Valo ja ISO-arvot

Lyhimmillään kameran suljinaika oli 1/2 500 s, mutta se olisi saanut olla vielä nopeampikin – aamun ensimmäinen valo ei antanut siihen mahdollisuutta. Pönttö oli puiden katveessa ja vain pieni valonsäde osui lehtien välistä suoraan pönttöön. Sekään ei ollut kovin hyvä juttu, tai ainakin valoa olisi saanut tulla myös lentäviin lintuihin enemmän.

Tienoon hämäryydestä johtuen jouduin nostamaan ISO-arvoa välillä jopa arvoon 102 400, joka on äärimmäisen korkea. Suuresta ISO-arvosta puhuttaessa tarkoitetaan yleisesti ottaen arvoja 1600–6400 ja siitä ylemmäs. Onneksi minulla on kuvankäsittelyohjelmat (Adobe Lightroom Classic + DxO PureRAW), joilla sain putsattua kuvasta kohtuullisesti kohinan pois. Sitä olikin raakakuvissa sen verran, että kaikki yksityiskohdat peittyivät pikselimössöön. Sinänsä hyvä runko edelliseen verrattuna, että edellisessä kamerassa (Canon 7D Mark II) ehdoton maksimi ISO-arvo oli 6400.

Elektroninen suljin

Elektroninen suljin aiheutti omia haasteitaan, mutta tykkään käyttää sitä parista syystä: se on täysin äänetön ja sitä käytettäessä mekaaninen suljin ei kulu, mikä tietää kameralle pidempää käyttöikää. Elektroninen suljin aiheuttaa välillä kuvan vääristymistä (rolling shutter -ilmiö). Tuolta ilmiöltä kai voi jokseenkin välttyä käyttämällä riittävän nopeaa suljinaikaa, mutta siihen tarvitaan paljon valoa, jota tuossa paikassa ja tuohon aikaan päivästä ei ollut tarjolla. Myös kohteen seuranta auttaa, mutta yritäppä seurata kameralla pesälle saapuvaa tai pesältä lähtevää sinitiaista, kun koko tilanne on ohi sekunnissa.

Rolling shutter -ilmiö puukiipijän takimmaisessa siivessä. Suljinaika 1/4 000 s, mutta tallennus kahdelle kortille oli päällä ja muistikortti oli hidas – jos niillä on merkitystä tuossa tapauksessa.

Käpytikat – Luottavaisia kohtaamisia

Käpytikat olivat huomattavasti helpompia kuvattavia, mutta siihen oli myös pesäpaikan valinnalla osuutta. Ensinnäkin pesä oli paikassa, missä oli paljon ihmisiä, joten linnut olivat tottuneet ihmisten läsnäoloon.

Silti pitää muistaa, että on eri asia kävellä pesän tai poikasen ohi kuin pysähtyä niitä tarkkailemaan. Pysähtyminen on ohikulkemisesta poikkeavaa toimintaa, ja se voi laukaista emojen puolustusmekanismit ja aiheuttaa häiriötä. Tässä tapauksessa emot olivat luottavaisia, mutta kuitenkin pidin sopivan etäisyyden pesään ja hain suojaa puista ja pensaista. Näin pystyin varmistamaan, etten aiheuta minkäänlaista häiriötä tikkojen päivärutiineihin.

Pesäkolo oli koverrettu kuvaajan näkökulmasta ihanteellisen alhaalle, joten mitään poppaskonsteja ei tarvittu, vaan pesäaukkoa pääsi kuvaamaan maassa seisoen – ei tarvinnut kiivetä tai maata maassa, kuten joskus on asian laita. Hain uutta paikkaa muutamaan kertaan, että sain sopivan näkyvyyden pesäkoloon ja pääsin kuvaamaan emojen ja poikasen tai poikasten interaktiota.

Pidin kuvaussession lyhyenä ja jatkoin matkaani, kun olin saanut mielestäni muutaman onnistuneen ruudun. Ei kannata jäädä paikalle asumaan.

Räkättirastaat – Vilskettä hautausmaalla

Käveleskelin hautausmaalla etsien sirittäjää, jota ei kuitenkaan kuulunut. Tämä johtuu osittain siitä, että hautausmaalla oli paljon työntekijöitä kuka missäkin puuhassa. Pienet huoltokoneet ajelivat ympäriinsä ja meteliä riitti. Kuulin vain räkättirastaiden ääntä ja peippojen laulua lähipuista.

Räkättirastailla oli isot poikaset huollettavana, ja ne hyppivät, juoksivat ja lensivät emon perässä ruokaa vaatien. Ne eivät välittäneet minusta tuota taivaallista, kun olivat varmasti tottuneet ihmisiin julkisella ja keskeisellä hautausmaalla, jossa on aina ihmisiä. Se teki minun hommastani helppoa ja pystyin keskittymään kuvaamiseen.

En juossut lintujen perässä, vaan kävelin kävelyväyliä pitkin ja tilanteen sattuessa eteen pysähdyin ottamaan kuvia. En tehnyt siitä numeroa ihmisille enkä eläimille. Tietysti olisi kiva ollut saada se kuva, missä räkättirastasaemo laittaa ruokaa poikasen kurkkuun, mutta en jäänyt sitä erikseen odottamaan. Poikaset olivat aika isoja, kuten kuvasta näkyy ja ne osasivat jo jonkin verran itsekin etsiä ravintoa maasta. Tai ainakin ne kiinnostuneena nokkivat kaikkea vähänkin ruoan näköistä ja varmasti samalla oppivat mikä on syötävää ja mikä ei.

Loppusanat

Artikkeli on enemmän tai vähemmän ajatuksenvirtaa, mutta toivottavasti sait siitä jotain irti – uutta tietoa, uusia ideoita tai inspiraatiota.