Lajikoulu: Kaakkuri

Kaakkuri (Gavia stellata) on kuikkalinnuistamme pienin ja solakin. Se on arktisen ja pohjoisen havumetsävyöhykkeen asukas, joka on sopeutunut elämään hyvinkin vaatimattomilla ja pienillä vesialueilla. Suomessa laji pesii harvakseltaan lähes koko maassa, mutta vahvin kanta keskittyy pohjoisen ja idän suovaltaisille alueille.

Koko ja tuntomerkit

Kaakkurin pituus on noin 55–67 senttimetriä ja sen siipien kärkiväli on 91–110 senttimetriä. Painoa linnulla on tyypillisesti 1,2–2,2 kilogrammaa.

• Nokka ja pään asento: Nokka on ohut, suora ja uidessa lintu pitää sitä lähes aina hieman yläviistoon suunnattuna. Tämä antaa alaleualle tyypillisen, hieman ylöspäin kaarevan vaikutelman.
• Juhlapuku: Kaakkurin pää ja kaulan sivut ovat puhtaan lyijynharmaat. Kaulan etuosassa on pitkänomainen, silmäänpistävän punaruskea laikku. Niska ja kaulan takaosa ovat mustavalkoraidalliset. Selkäpuoli on tasaisen tummanruskehtavan harmaa ilman kuikalle ominaista valkoista ruutukuviointia; lähietäisyydeltä selässä voi erottaa pientä vaaleaa täplitystä. Silmä on loistavan punainen.
• Talvipuku: Linnun selkäpuoli muuttuu hienojakoisesti valkotäpläiseksi ja pääosin harmaaksi. Kurkku, kaulan etuosa ja naama silmän ympäriltä ovat laajalti puhtaanvalkoiset.

Äänimaailma

Kaakkurin äänivalikoima on laaja ja kantava.

• Lentoääni: Lentäessään lintu päästää usein rytmikästä, karheaa ja nenäbassoista kakatusta ”ka-ka-ka-ka-ka…”, joka muistuttaa hieman hanhen tai lennossa olevan kuikan ääntelyä.
• Koiras- ja naarashuuto: Pesimälammella kuultava reviirihuuto on pitkä, valittava, voimakas ja hieman nouseva ujellus, jota pari esittää usein duettona. Ääni on yksi suoluonnon alkukantaisimmista äänistä ja se kuuluu tyynessä säässä useiden kilometrien päähän.

Pesintä ja elintavat

Kaakkuri on täydellisesti vesielämään sopeutunut lintu. Sen jalat sijaitsevat ruumiin takaosassa, mikä tekee siitä erittäin tehokkaan sukeltajan, mutta tekee maalla liikkumisesta lähes mahdotonta. Maalla lintu pystyy vain vaivoin ryömimään eteenpäin rinnallaan takajaloilla työntäen.

• Pesimäympäristö: Toisin kuin kuikka, joka vaatii suuria ja kirkkaita järviä, kaakkuri pesii pääasiassa pienillä, karuilla ja usein täysin kalattomilla suolammilla tai metsäjärvillä. Kevyen ruumiinrakenteensa ja suhteellisen suurten siipiensä ansiosta kaakkuri kykenee nousemaan lentoon hyvinkin lyhyeltä kiitotieltä suoraan vedestä, mikä mahdollistaa pesinnän pienissä allikoissa.
• Pesä: Koska maaliikkuminen on vaikeaa, pesä sijaitsee aina aivan vesirajassa. Se rakennetaan tyypillisesti nevamättäälle, turvelautalle tai pieneen saarekkeeseen. Pesä on usein vain vaatimaton syvennys sammalikossa tai kasvimassassa, jota emot voivat hieman vuorata vesikasveilla.
• Muninta ja haudonta: Naaras munii touko-kesäkuussa yleensä kaksi (joskus vain yhden) tummanvihreää tai ruskehtavaa, tummatäpläistä munaa. Emot hautovat munia yhdessä noin 24–29 vuorokautta.
• Poikaset: Poikaset ovat pesäpakoisia ja siirtyvät veteen pian kuoriutumisensa jälkeen. Emo kuljettaa pieniä poikasia usein selässään suojassa kylmyydeltä ja pedoilta. Poikaset oppivat lentämään noin 6–7 viikon ikäisinä.

Ravinto ja saalistus

Koska kaakkurin pesimälammet ovat usein kalattomia, lintu ei hanki ravintoaan pesimäpaikaltaan. Emot tekevät säännöllisiä, useiden kilometrien mittaisia ravinnonhakulentoja suuremmille reittivesille, järville tai merenlahdille.

Kaakkuri pyydystää ravintonsa sukeltamalla. Sen pääasiallista ravintoa ovat pienehköt kalat, kuten särjet, ahvenet, salakat ja muikut. Se voi satunnaisesti syödä myös äyriäisiä, sammakoita ja hyönteisten toukkia. Napattuaan kalan veden alla lintu yleensä nielee sen kokonaisena ennen pintaan nousua tai kuljettaa sen nokassaan lentäen pesimälammelle poikasilleen.

Muutto

Kaakkuri on muuttolintu, joka vetäytyy talveksi avovesien perässä etelämmäksi. Syysmuutto tapahtuu syys-marraskuussa ja kevätmuutto huhti-toukokuussa. Suomalaiset kaakkurit talvehtivat pääasiassa Itämeren eteläosissa, Pohjanmerellä sekä Mustallamerellä ja Välimerellä.