Aamu oli hämärä, paksu pilvipeitto taivaalla piti huolen siitä, että ainutkaan valonsäde ei päässyt maahan asti. Tunti auringonnoususta eteenpäin piti olla poutaa, mutta eipä ollut. Houkutus jäädä kotiin oli olemassa, mutta luonto veti puoleensa enemmän. Liian monta päivää on mennyt sisällä ja nyt oli pakko päästä ulos. Pääsin samalla kokeilemaan vaihtolaitteena tullutta kakkoskameraa haastavissa olosuhteissa. Tuuli puri kylmästi poskipäihin ja aallot löivät rantaan.

Metsän suojassa tilanne rauhoittui. Vettä tihutti aluksi enemmänkin, mutta puiden katveessa sekin väheni. Kiertelin ja kuuntelin, kuuntelin ja kiertelin. Tähyilin puihin, mutta mitään ei näkynyt. Pikkulintujen ääniä kuului harvakseltaan, mutta kuvaushollille en päässyt. Kuvasin yksityiskohtia ja maisemia, testailin itselleni outoa kameraa.

Maa oli ruskea, vain sammal loisti kirkkaan vihreänä. Puihin oli unohtunut yksittäisiä lehtiä, yksi sinne, toinen tuonne, ruskeita nekin.


Vihdoin metsästä alkoi kuulua tiaisten varoitusääniä ja valpastuin. Olin lähtenyt bongaamaan valkoselkätikkaa ja varpuspöllöä ja tiaisten varoittelu saattoi olla merkki pöllöstä. Suuntasin katseeni ääniä kohti ja pian näinkin pienen pallomaisen hahmon korkealla puussa. Nostin kiikarit silmille ja varmistuin asiasta. Sitten annoin kameran laulaa. Näin ja pääsin kuvaamaan varpuspöllöä ensimmäistä kertaa elämässäni. En tiedä miten se on edes mahdollista, että tiemme kohtasivat vasta nyt, mutta niin se vain on.

Äänihavaintoja on jo entuudestaan, mutta en muista ennen nähneeni varpuspöllöä. Kuvasta ei tullut kehuttavaa, mutta jotain sentään. Varpuspöllö on olemattoman pieni: pituus 15–19 senttimetriä, siipien kärkiväli on 32–39 cm ja paino 47–70 grammaa. Siinä mielessä hyvä, että oli suuremmalla pikselimäärällä varustettu kroppikennoinen kamera pitkän putken päässä, että kuvasta tuli suurempi ja siinä oli tavallaan 1,6 telejatke automaattisesti mukana, kun ottaa huomioon kroppikertoimen. Eli toisin sanoen 600 mm objektiivi ikään kuin venyi 960 mm:iin. Se on aika mukava lisäys eläinkuvaajalle. Täyden kennon kamerassa oli kiinni yleispätevä 24-105 mm objektiivi. Yhdessä ne huolehtivat laajemmista kuvakulmista, maisemista ja lähikuvista.

Paljastetaan nyt sen verran, että tuli viime viikolla vaihdettua vanha täyden kennon Canon R pois ja tilalle tuli kroppikennoinen Canon R7. Canon R ei ollut minkäänlainen varakamera eläinten ja etenkään lintujen kuvaamisessa, jos Canon R6 Mk II -rungolle sattuisi jotain, mutta Canon R7 on. Vielä on paljon kenttäkokeita suoritettavana, mutta moni asia näyttää ainakin paperilla hyvältä ja tämä aamu yllätti positiivisesti.
Kotiin päästyäni vesisade muuttui lumisateeksi ja sehän piristi mieltä. Tosin eipä tuokaan taida maahan jäädä näillä leveysasteilla kovin pitkäksi aikaa, mutta talven merkit ovat tervetulleita. Jos haluaa positiivista ajattelua harrastaa kaiken harmauden keskellä, niin noin kuukauden päästä alkaa päivä jo taas pidentyä. Mutta kyllä minä sitä oikeaa talveakin odotan, sopivasti lunta ja pakkasta, sitä raikkautta ja pehmeää valoa, pimeitä tähtikirkkaita öitä ja revontulia.

Tampereella, 19.11.2026
Discover more from Samu Aaramaa Photography
Subscribe to get the latest posts sent to your email.