Kuka on metsän todellinen tuholainen?

Tutkiskellaampa hieman pintaa syvemmältä mikä tai kuka on metsien suurin tuholainen. Onko se juurikääpä, hirvi, kirjanpainaja vai sittenkin vanha tuttu homo sapiens?

Kirjanpainajan yleistyminen

Kirjanpainajakannat ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet ja hyönteinen on muuttunut selvästi merkittävämmäksi tuholaiseksi kuin aiemmin. Tähän kehitykseen ja kirjanpainajatuhojen lisääntymiseen ovat vaikuttaneet seuraavat pääsyyt:

Ilmaston lämpeneminen: Lämpimät kesät edistävät kirjanpainajan lisääntymistä. Laji vaatii tietyn lämpösumman parveillaakseen ja muniakseen. Ilmaston lämpenemisen myötä Suomessa on havaittu yhä useammin kirjanpainajan toisen sukupolven kehittymistä saman kesän aikana, mikä kasvattaa kuoriaismääriä nopeasti.

Sään ääri-ilmiöt: Voimakkaat myrskyt kaatavat puita, ja pitkät kuivuusjaksot kuivattavat maaperää. Kuivuudesta kärsivät kuuset stressaantuvat, jolloin niiden puolustuskyky (kuten pihkanmuodostus) heikkenee, ja ne muuttuvat alttiiksi kirjanpainajan iskeytymiselle.

Metsien ikärakenne ja puulajisuhteet: Suomeen on historian aikana istutettu paljon kuusivaltaisia metsiä myös sellaisille kasvupaikoille, jotka ovat niille liian kuivia. Kun nämä metsät ikääntyvät, niistä tulee alttiimpia laajoille kirjanpainajatuhoille, sillä hyönteinen iskee ensisijaisesti varttuneisiin ja heikentyneisiin kuusiin.

Kuusivaltaisten metsien istuttamiseen ja kuusen suosimiseen Suomen metsätaloudessa on vaikuttanut useampi eri tekijä viime vuosikymmeninä. Kyseessä on ollut tietoinen taloudellinen ja käytännön valinta, johon liittyy vahvasti myös metsätuhojen torjunta.

Suurimmat syyt kuusen suosimiselle ovat

Hirvituhon välttäminen: Yksi merkittävimmistä käytännön syistä kuusen istuttamiselle on hirvikannan kasvu. Hirvet syövät talvisin nuoria mäntyjä ja koivuja, mikä aiheuttaa suuria taloudellisia tuhoja taimikoissa. Koska kuusi ei maistu hirville, metsänomistajat alkoivat vaihtaa uudistusaloilla männyn ja koivun istutuksen varmaan kuuseen välttyäkseen hirvituhoilta.

Puunjalostusteollisuuden kysyntä: Suomen metsäteollisuus, erityisesti paperi- ja kartonkiteollisuus sekä sahateollisuus, on tarvinnut tasaisesti ja suuria määriä kuusikuitua ja -tukkia. Teollisuuden tarve ohjasi vahvasti sitä, mitä puulajia metsiin haluttiin kasvattaa.

Juurikäävän torjunta ja metsänuudistamisen varmuus: Kuusen istuttaminen koettiin pitkään helpoksi ja varmaksi tavaksi uudistaa metsää päätehakkuun jälkeen. Esimerkiksi vanhojen kuusikoiden tilalle istutettiin usein suoraan uusi kuusikko, vaikka maapohja olisi ollut juurikäävän eli maannousemasienen vaivaama, mikä myöhemmin osoittautui ongelmalliseksi.

Metsänviljelyn teknistyminen: Sotien jälkeen ja erityisesti 1960–1980-luvuilla metsätaloutta tehostettiin voimakkaasti. Kuusen taimituotanto ja istutustekniikka saatiin hyvin tehokkaaksi, mikä teki kuusesta suositun ja helpon valinnan uudistusaloille.

Tämän kehityksen seurauksena kuusikkoja perustettiin myös sellaisille karuille tai kuivahkoille kankaille, jotka olisivat luontaisesti olleet männyn kasvupaikkoja. Nykyisin kuivilla mailla kasvavat, ilmastonmuutoksen ja kuivuuden heikentämät kuusikot ovat kaikkein alttiimpia kirjanpainajatuhoille.

Kirjanpainaja luonnon näkökulmasta

Aivan kuten juurikääpä, myös kirjanpainaja (Ips typographus) muuttuu ”tuholaiseksi” vasta silloin, kun metsää tarkastellaan puhtaasti taloudellisena puupeltona. Luonnon ja metsäekosysteemin näkökulmasta kirjanpainaja on avainlaji, elämän synnyttäjä ja metsän dynaamisen uudistumisen moottori.

Luonnontilaisessa metsässä kirjanpainajalla on useita korvaamattomia tehtäviä:

1. Vanhan kuolonkierron katkaisija ja nuorentaja

Luonnossa mikään puu ei elä ikuisesti. Kun kuusimetsä ikääntyy ja saavuttaa kliimaksivaiheen (tilanteen, jossa vanhat puut alkavat varjostaa kaikkea alleen), metsän uudistuminen pysähtyy.

• Heikkojen karsinta: Kirjanpainaja iskee ensisijaisesti pystyyn kuivuuden, iän tai juurikäävän heikentämiin kuusiin. Se toimii luonnon omana terveydenhuoltona, joka poistaa sairaat yksilöt järjestelmästä.
• Valon palauttaminen: Kun kirjanpainaja tappaa vanhoja kuusiryhmiä, syntyy luontaisia aukkoja. Aurinko pääsee pitkästä aikaa metsänpohjaan asti. Tämä valo on elinehto lehtipuille (koivu, haapa, pihlaja), jotka pääsevät nyt kasvamaan. Metsästä tulee automaattisesti monilajisempi ja siten vastustuskykyisempi.

2. Ravintoverkon ravisteleva alkupiste

Kirjanpainajan massaesiintymiset käynnistävät metsässä valtavan biologisen ketjureaktion, joka ruokkii satoja muita lajeja:

• Tikkojen herkkupöytä: Kirjanpainajan toukat ja kotelonkuoret houkuttelevat paikalle hyönteissyöjiä. Erityisesti uhanalainen ja vanhojen metsien suojelulaji pohjantikka (Picoides tridactylus) on täysin riippuvainen kirjanpainajien asuttamista kuusikoista. Tikat saavat puiden kuorista runsasenergiaista ravintoa ja innostuvat pesimään.
• Luonnolliset viholliset: Kirjanpainajien perässä tulevat saalistajakuoriaiset (kuten muurahaiskuoriaiset), loispistiäiset ja luteet, jotka pitävät muidenkin hyönteisten kantoja tasapainossa.

3. Kotien rakentaja (Kolopuujatkumo)

Kun kirjanpainaja on tehnyt tehtävänsä, puu kuolee pystyyn ja sen kuori alkaa irrota. Tämä käynnistää vuosikymmeniä kestävän lahopuujatkumon:

• Tikat hakkaavat pehmenneisiin runkoihin pesäkoloja.
• Kun tikat jättävät kolon, siitä tulee koti muille lajeille: tiaisille, siepoille, liito-oraville, lepakoille ja metsähiirille.
• Rungon sisään jääneet kirjanpainajien käytävät tarjoavat täydellisiä piilopaikkoja ja talvehtimispaikkoja mikroskooppisen pienille hämähäkeille, sammalille ja harvinaisille hyönteislajeille.

Metsä uudistuu itse

Kirjanpainajan toiminta on luonnon tapa estää metsää muuttumasta yksitoikkoiseksi, pelkästään yhden ikäluokan kuusia kasvavaksi ”monokulttuuriksi”. Se luo tilkkumaisen, eri-ikäisen ja monilajisen metsärakenteen, joka kestää myrskyjä ja ilmastonmuutosta huomattavasti paremmin kuin ihmisen istuttama tasarakenteinen talousmetsä.

Hirvi luonnon näkökulmasta

Luonnon ja ekosysteemin näkökulmasta hirvi (Alces alces) ei ole ”taimikkotuholainen” tai pelkkä riistaeläin, vaan ekosysteemi-insinööri ja avainlaji. Suurena kasvinsyöjänä se muokkaa aktiivisesti metsien rakennetta, ohjaa kasvilajien välistä kilpailua ja ylläpitää sellaista luonnon monimuotoisuutta, johon mikään muu eläin Suomen luonnossa ei pysty.

Hirven rooli luonnon kiertokulussa perustuu seuraaviin tekijöihin:

1. Metsärakenteen muokkaaja ja valon tuoja

Hirvi kuluttaa vuorokaudessa kymmeniä kiloja kasviravintoa. Syömällä nuoria puita ja pensaita se toimii luonnon omana raivaussahana:

• Lehtipuiden kurissapito: Hirvet suosivat ravintonaan haapaa, pihlajaa, pajua ja koivua. Syömällä näitä ne estävät metsää pusikoitumasta liian nopeasti ja pitävät maisemaa avoimena.
• Valolaikut ja tilan tekeminen: Kun hirvet murtavat latvuksia ja pitävät pensaskerrosta matalana, metsänpohjaan pääsee enemmän valoa. Tämä valo mahdollistaa herkkien aluskasvien kukoistuksen ja luo elintilaa hyönteisille, jotka vaativat aurinkoisia elinympäristöjä.

2. Haavan suojelija (Välillinen hyöty)

Vaikka hirvi syö haapaa, sen toiminta voi pitkällä aikavälillä hyödyttää haapajatkumoa. Kun hirvet syövät ja heikentävät osaa puustosta, ne edistävät haavan taipumusta kasvattaa juurivesoja. Lisäksi hirven vioittamat, pystyyn kuivuvat tai hidaskasvuiset haavat luovat juuri sellaista lahopuuta, josta monet erittäin uhanalaiset käävät, sammalet ja hyönteiset (kuten haavanlasisiipi tai haavankeltajäkälä) ovat riippuvaisia.

3. Ravinteiden tehokas kierrättäjä

Hirvi siirtää valtavia määriä biomassaa ja ravinteita paikasta toiseen.

• Se syö kesäisin ravinteikkaita vesikasveja ja suokasveja ja siirtyy talveksi kuivemmille kangasmaille.
• Ulosteensa ja virtsansa kautta hirvi lannoittaa maaperää ja palauttaa vaikeasti hajoavan puuaineksen ravinteet (typen ja fosforin) nopeasti kiertoon muiden kasvien käytettäväksi. Hirven lanta on myös oma pienoisbiotooppinsa, joka elättää kymmeniä erikoistuneita lantakuoriais- ja sienilajeja.

4. Ravintoverkon jättiläinen

Suurena nisäkkäänä hirvi on kriittinen lenkki metsän ravintoketjussa sekä eläessään että kuoltuaan:

• Huippupetojen ylläpitäjä: Hirvi on suuren kokonsa vuoksi susilaumojen tärkein talviravinto. Vahva hirvikanta mahdollistaa suurpetojen luonnollisen esiintymisen ja lajiominaisen käyttäytymisen.
• Haaskansyöjien pelastus: Luonnollisesti (suden saaliina, vanhuuteen tai tapaturmaisesti) kuollut hirvenraato on metsän suurin energiapommi. Yksi raato elättää talvella satoja eliöitä karhuista, ahmoista ja korpeista aina harvinaisiin haaskakuoriaisiin ja muihin selkärangattomiin asti.

Luonnon tasapainossa hirven ”tuhotyö” eli taimien syönti on siis osa normaalia häiriödynamiikkaa. Se hidastaa metsän umpeenkasvua, luo monimuotoista puuston rakennetta ja ruokkii muuta ekosysteemiä. Ongelma syntyy vasta silloin, kun ihminen perustaa laajoja yhden puulajin taimikoita (jotka toimivat hirville luonnottomina ”pikaruokaloina”) ja vaatii, että jokaisen istutetun taimen on kasvettava suoraksi tukkipuuksi ilman luonnon omaa säätelyä.

Hirvituhot

Kun puhutaan siitä, että metsät on istutettu täyteen kuusta hirvituhojen pelossa, viitataan erityisesti 1970-luvulta 2000-luvun alkuun kestäneeseen aikakauteen, jolloin hirviä oli metsissämme moninkertainen määrä verrattuna vuosisadan alkupuoliskoon tai nykyhetkeen. Kokonaisuutena hirvikanta on tällä hetkellä noin 40 prosenttia pienempi kuin vuosituhannen vaihteen huippuvuosina.

Hirvivahingot yleistyivät päätehakkuiden jälkeen, kun istutettiin uusi taimikko kaadetun metsän tilalle.

Juurikääpä luonnon näkökulmasta

Luonnon ja metsäekosysteemin näkökulmasta juurikääpä ei ole pelkkä ”tuholainen”, vaan se on avainlaji, kierrättäjä ja luonnon monimuotoisuuden moottori. Luonnossa sienen aiheuttamilla vaurioilla ja puiden kuolemisella on täysin korvaamaton rooli, joka pitää metsän elävänä ja uusiutuvana.

Juurikäävän merkitys luonnolle voidaan jakaa seuraaviin keskeisiin rooleihin:

1. Lahottajana ja ravinteiden kierrättäjänä

Metsässä puuhun sitoutuneet ravinteet ja hiili ovat lukittuina, kunnes jokin purkaa ne. Juurikääpä on erikoistunut puuaineen kemialliseen pilkkomiseen. Se palauttaa puuhun sitoutuneet ravinteet takaisin maaperään muun kasvillisuuden ja tulevien puusukupolvien käyttöön. Ilman tehokkaita lahottajasieniä metsäpohja tukehtuisi kuolleeseen orgaaniseen aineeseen.

2. Monimuotoisen lahopuujatkumon synnyttäjänä

Suuri osa Suomen metsälajeista (kuten sadat kääpä-, hyönteis-, sammal- ja jäkälälajit) on riippuvaisia lahopuusta. Juurikääpä luo tätä elintärkeää elinympäristöä useilla eri tavoilla:

• Seisova lahopuu ja pökkelöt: Kun sieni heikentää tai tappaa puun, se synnyttää pystyyn kuolevia runkoja ja katkenneita pökkelöitä.
• Erilaiset lahovaiheet: Juurikäävän aloittama pehmeä valko- ja ruskolaho luo juuri tietynlaista elinalustaa lajeille, jotka eivät pysty hyödyntämään tervettä tai kovapintaista kuollutta puuta.
• Ravintoketjujen käynnistäminen: Kuten aiemmin mainittiin, juurikääpää sairastava puu vetää puoleensa kirjanpainajia. Kirjanpainajien perässä tulevat petokuoriaiset, loispistiäiset ja erityisesti tikat (kuten pohjantikka), jotka syövät kuoriaisten toukkia ja hakkaavat runkoihin pesäkoloja.

3. Metsän rakenteen monipuolistajana (Dynaamisuus)

Talousmetsät ovat usein tasarakenteisia ja samanikäisiä, mutta luonnossa juurikääpä rikkoo tätä yksitotisuutta:

• Pienaukot ja valolaikut: Kun juurikääpä tappaa puita tietyltä alueelta pesäkkeittäin tai myrsky kaataa lahot puut, metsään syntyy luontaisia pienaukkoja.
• Uusi elämä valon myötä: Näihin aukkoihin pääsee valoa, jolloin maahan varisseet muiden puulajien, kuten koivun, haavan ja pihlajan, siemenet pääsevät itämään. Tämä estää metsää muuttumasta täysin synkäksi ja yksipuoliseksi kuusikoksi. Samalla aluskasvillisuus, kuten mustikka ja erilaiset ruohovartiset kasvit, kukoistavat valossa, mikä tarjoaa ravintoa nisäkkäille ja linnuille.

4. Suojapaikkojen ja pesäkolojen muodostajana

Juuren ja tyven lahoaminen synnyttää puiden tyville onteloita, piilopaikkoja ja luolia. Nämä maansisäiset ja tyvenpuoleiset onkalot tarjoavat kriittisiä suojapaikkoja pikkunisäkkäille, sammakoille, hyönteisille ja talvehtiville eläimille. Lahonneisiin pökkelöihin tikkojen hakkaamat kolot taas jäävät myöhemmin muiden kolopesijöiden, kuten tiaisten ja liito-oravien, kodeiksi.

Luonnon mittakaavassa juurikäävän toiminta on siis uudistavaa tuhoa. Se heikentää vanhaa ja sairasta, tekee tilaa uudelle elämälle, sekoittaa puulajeja ja ruokkii tuhansia muita eliölajeja. Vasta kun ihminen haluaa kasvattaa metsästä mahdollisimman tasalaatuista, suoraa ja tervettä tukkipuuta mahdollisimman nopeasti, juurikäävän luonnollisesta kierrosta tulee ongelma.

Loppukaneetti

Ihminen tappoi pedot ja kaatoi metsät. Istutettiin puita, koska oli hakkuuaukeita. Hirvi löysi helpot ruoka-apajat ja söi, kuten moni meistä. Petoja ei ollut hirvikantaa säätelemään, kun ihminen oli tappanut pedot. Tuli taimituhoja, joten istutettiin kuusta, joka ei hirvelle kelpaa. Kirjanpainaja yleistyi ja tuli laajoja kuusituhoja. Ihminen jatkoi hirvien lahtaamista ja koska hirvet vähenivät, metsät hupenivat ja ihmiset levittäytyivät joka kolkkaan, vähät pedot joutuivat tulla ihmisasutuksen lähelle ravintoa etsimään, jolloin petoja taas tapettiin. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Eli taas kerran jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sekä hirvituhojen, että kuusenpainajatuhojen taustalla on ihmisen oma toiminta – raha ratkaisee. Nyt yritetään jopa saada läpi lakia, joka sallisi taimikoiden myrkyttämisen. Voin vain kauhulla kuvitella mitä muuta tuossa kuolee mukana, jos myrkkyä ruvetaan levittämään metsiin.

Näin ollen voidaan taas kerran sanoa, että metsän tuholainen ei ole mikään muu eläin kuin ihminen.