Oli perjantai, 15. toukokuuta 2026. Heräsin yöllä puhelimen herätykseen klo 2.35 ja keitin heti ensimmäiset kahvit, että saan tajuntani virtaamaan parin tunnin yöunien jälkeen. Pakkasin kamat, tein eväät ja keitin kahvit termospulloon. Varustukseen kuului monenlaista naamiokampetta ja naamioverkko, sekä kuvauskalusto ja kiikarit. Lähtöön meni yllättävän kauan aikaa, mutta se ei haitannut, olin silti ajoissa liikenteessä, sen toki huomasin vasta perillä.
Auton ikkunat olivat hennossa kuurassa, mutta niistä selvisin parissa minuutissa ja pääsin matkaan. Kun ajoin auton parkkiin, ensimmäisenä minut toivottivat tervetulleeksi punakylkirastas, punarinta ja laulurastas. Tienoo oli vielä hämärän peitossa.
Syvemmällä metsässä lauloi hippiäinen, ja vähän matkan päästä lauluun yhtyi mustarastas. Metsässä oli varsin hämärää, mutta onneksi minulla on yöeläimen silmät. Oli minulla kyllä otsalamppukin mukana, mutta tähän aikaan vuodesta yöt alkavat olla jo hieman valoisia.
Sain hyvin konkreettisen muistutuksen, että sateen jälkeen pitkospuut ja puiden juuret olivat liukkaat. Jalka lipsahti pari kertaa, mutta en onneksi kaatunut.
Olin perillä lammen rannalla hyvissä ajoin, mikä osoittautui pelastuksekseni. Huomasin nimittäin vasta rannalla, että kamera jäi kaikessa tohinassa autoon. En ehkä ollut sittenkään vielä niin herännyt, mitä luulin. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen vähän menomatkaa rivakammin ja hakemaan kameraa. Kuulin ensimmäisen kaakkurin lentoäänen, kun olin palaamassa autolle ja pelkäsin jo olevani myöhässä.
Paluu lammen rannalle oli niin ikään vauhdikas, sen verran mitä polku ja pitkospuut sallivat. Kerkesin vielä takaisinkin lammen rantaan hyvissä ajoin ennen auringonnousua ja näin, että siellä kaakkurit olivat vielä yhtä unisia kuin minäkin. Ensin näin yhden, sitten toisen ja tiesin ainakin valinneeni oikean lammen. Tai en minä enää uninen ollut, heräsin varsin tehokkaasti nopealla marssillani.
Kuulin ehkä viitasammakon ja varmasti rupikonnien ääntä. Se loi mukavasti tunnelmaa öiselle lammelle. Myöhemmin punatulkku vihelteli ohi lentäessään. Kun valoa oli vähän enemmän, näin kuinka varis syöksyi metsään määrätietoisesti, ehkä pesälleen.
Valo lisääntyi verkalleen ja kun olin mielestäni saanut jo ne kuvat, mitä siinä valossa voin saada aloin syömään eväitä, sillä nälkä kurni jo mahassani. Ehdin kuvata kaakkureita hyvän tovin ja välillä tiheän sumun peittäessä kaakkurit näkyvistä, kuvasin rannan lähellä kelluvia rupikonnia.
Kolmas kaakkuri laskeutui lampeen ja alkoi esitellä taitojaan tai haastamaan toista emoa kilpasille. Se juoksi tämän edessä veden pintaa pitkin edes takaisin. Pari oli kuitenkin valintansa tehnyt, toinen emo hautoi pesällä. Minä seurasin toimintaa katseellani ja nautin eväistä. En halunnut rynniä rannalla olevan kameran ääreen, etten häiritse herkkää näytöstä.
Kaukaa metsän takaa kuului teeren soidinpulputus ja toisten kaakkureiden raapiva ääni. Välillä tämänkin lammen yli lensi muita kaakkureita.
Auringon noustua toinen kaakkureista otti sarjan juoksuaskeleita veden pinnalla ja nousi lentoon. Se kaartoi pari kertaa lammen ympäri ja lähti luultavasti kalastamaan isommalle järvelle, kuten kaakkureilla on tapana, sillä pienillä metsälammilla/-järvillä, joilla kaakkurit pesivät, on harvoin kalaa. Sain siitä lentokuvan. En ihmeellistä, mutta lentokuvan kuitenkin.
Pian käki alkoi kukkua jossain kauempana ja peipot sirkuttelivat metsässä. Tiaiset ja västäräkkikin olivat heränneet. Pian peipot alkoivat laulaa. Sepelkyyhkyn kujerrus kuului metsän siimeksestä.
Pari uutta kaakkuria laskeutui lammelle ja ne jäivät uiskentelemaan rauhallisesti lammen toiseen päähän. Taistelin pitkän putken kanssa, jossa oli vielä kaksinkertainen telejatke, enkä saanut toivomiani laskeutumiskuvia. Ehkä sitten joskus toiste.
Vaikka nyt jäikin tältä vuodelta ainakin tuossa paikassa kaakkureiden soidinmenot näkemättä ja kuvaamatta, niin ei se mieltä lannista. Kyllä luontoaamut aina kotiolot voittaa.
Tiesitkö, että vaaraa pelätessään kaakkuriemo painuu pesällä ns. latuska-asentoon, näyttäen näin kaukaa katsottuna mättäältä tai joltain muulta luonnonmateriaalilta.
Yllä: Kaakkuri painuu latuska-asentoon
Sain lintupisteet teerestä ja käestä. Sain myös kasvipisteitä: suopursu, kanerva, suokukka, lakka, tupasvilla ja hyönteispisteen vesimittarista. Näkemieni vesimittareiden lajista en ole varma, sillä Suomessa on tavattu vesimittareita (Gerridae) yhdeksän lajia. Hyviä veikkauksia voisi olla juovavesimittari, isovesimittari tai lampivesimittari.
Pakkasin kamat kasaan ja lähdin pois lammelta, jättäen sen elämään omaa elämäänsä. Kello kävi seitsemää, joka on luontokuvausreissulla jo täysi päivä, ainakin valon suhteen. Silloin voi lopettaa kuvaukset tai vaihtaa kuvauskohdetta.
Palasin kotiin ja katsoin, että muistikortilla on aamulta 1333 kuvaa. Eiliseltä niitä oli vielä käymättä läpi 1122. Siinä oli sopivasti puhteita illaksi, kun kuvista piti valikoida säästettävät, antaa jäljelle jääneille tähtiluokitukset, avainsanat ja käsitellä ne parhaat otokset. Sama rumba joka kuvausreissun jälkeen.
Discover more from Samu Aaramaa Photography
Subscribe to get the latest posts sent to your email.