Portinvartijuus luontokuvauksessa ja -harrastuksessa: Itsekkyyttä vai suojelua?

Portinvartijuus (gatekeeping) on noussut vaikeaksi ja kiistanalaiseksi aiheeksi erityisesti luontoharrastajien ja -valokuvaajien keskuudessa. Lyhyesti sanottuna sillä tarkoitetaan ajatusta, jossa hienot paikat tai esim. eläinten tarkka sijainti pidetään omana tietonaan, eikä niistä kerrota muille.

Vaikka ajatus saattaa kuulostaa tylyltä, tässä tulee jotain epäsuosittua: tiettyjä paikkoja kuuluukin suojella portinvartijana. Tämä ei johdu siitä, etteivätkö muut saisi nauttia luonnosta tai valokuvauksesta, vaan siitä, että kaikki ympäristöt eivät kestä sitä ihmismäärää, jonka nykyajan nopea tiedonleviäminen saa aikaan.

Kun tieto leviää liian nopeasti

Nykyään on tapana jakaa kaikki: tarkat sijainnit, GPS-koordinaatit ja jopa tarkat kuvauspaikat. Olen nähnyt omin silmin, mitä tämä tekee ympäristölle. Muutokset eivät tapahdu hitaasti, vaan usein hyvinkin nopeasti – eikä läheskään aina parempaan suuntaan.

Välillä näkee, miten surkutellaan jonkun tietyn paikan kohtaloa. Paikka on saattanut olla aiemmin rauhallinen ja vain paikallisten tiedossa, kunnes joku jakaa paikan somessa tai kirjoittaa siitä blogipostauksen. Sosiaalisessa mediassa sana leviää kulovalkean tavoin ja paikka on yhtäkkiä täynnä ihmisiä ja kalustoa. Maa talloutuu, rauha katoaa, eikä alkuperäisestä tunnelmasta ole enää mitään jäljellä. Suomessa meillä on onneksi paljon valmiita polkuja ja pitkospuita, joita käyttämällä luonnon kärsiminen minimoidaan. Roskaaminen on silti välillä ongelma. En ymmärrä miten täydet pakkaukset jaksetaan kantaa luontoon, mutta ei jakseta kantaa tyhjiä pakkauksia pois.

Kun huomautat keskustelussa, että kaikkea kaunista ei tarvitse jakaa koko maailmalle, sinua syytetetään muiden harrastusmahdollisuuksien rajoittamisesta.

Olen nähnyt suoraa suuttumusta, kun ei kerrota jonkun linnun tarkkoja koordinaatteja, edes esim. pieni järvi, missä lintu on nähty ei riitä – pitää saada tietää missä kohdassa järveä lintu on. Ja naurettavinta on, että monesti henkilö ei itse kerro mitään: ”Take all you can and give nothing back” eli ”Ota kaikki, äläkä anna mitään takaisin”.

Mutta onko portinvartijuudessa kyse rajoittamisesta vai sellaisen suojelusta, joka ei kestä kovaa kulutusta?

Luonnon hyvinvointi edellä

Luontokuvaajana olen huolissani eläimistä, mutta myös luonnosta yleisesti ottaen. Liiallinen ihmismäärä aiheuttaa stressiä: eläimet saattavat hylätä pitkäaikaiset pesäpaikkansa tai poistua alueelta kokonaan. Lopulta se, mikä teki paikasta erityisen, katoaa.

Haluan tehdä selvän eron kahden asian välille:

1. Vääränlainen portinvartijuus: Ihmisten tietoinen syrjiminen heidän taustansa tai ryhmänsä perusteella (esimerkiksi suljetut kerhot, joihin otetaan vain ”omien kaltaisia”). Tätä en kannata, sillä haluan nähdä harrastajien joukossa monimuotoisuutta. Tämä sillä erotuksella, etten laske ryhmän monimuotoisuudeksi sitä, että joukkoon kuuluu niitä riistäjiä, jotka haluavat vain esim. sen hyvän ja mieluiten kaikista parhaan kuvan luonnosta välittämättä. En halua mihinkään joukkoon niitä ihmisiä, jotka eivät välitä eläimistä tai luonnosta omien etujensa tavoittelemisessa.
2. Vastuullinen suojelu: Paikkatietojen salaaminen kohteen suojelemiseksi. Tämä ei ole ihmisten syrjimistä, vaan luonnon priorisointia.

Oikopolkuja vai työkaluja?

Miten voimme ottaa ihmiset mukaan harrastukseen jakamatta tarkkoja koordinaatteja? Ratkaisu on koulutus.

Sen sijaan, että kertoisimme tarkalleen, missä seistä, voimme opettaa:

• Miten eläimiä ja lintuja löytää itse.
• Millaista elinympäristöä (habitaattia) ne suosivat.
• Miten valo ja eläinten käyttäytyminen vaikuttavat kuvaamiseen.

Itse löytäminen on yksi harrastuksen suurimmista iloista. Kun tekee työn itse, lopputulos merkitsee enemmän. Koordinaattien vaatijat etsivät usein vain oikopolkuja ilman halua oppia harrastuksen vaatimaa kärsivällisyyttä ja luonnon tuntemusta.

Onko itsekkyys väärin?

Rehellisyyden nimissä myönnän, että minullakin on paikkoja, joita en jaa. Olen nähnyt valtavasti vaivaa niiden löytämiseksi – ajanut ja kävellyt pitkiä matkoja ja kokenut lukuisia hukkareissuja.

Kun joku tuntematon kysyy sosiaalisessa mediassa suoraan: ”Missä otit tämän kuvan?”, kumpi meistä on itsekkäämpi? Minä, joka haluan suojella vaivalla löytämääni ja vaalimaani rauhallista paikkaa, vai kysyjä, joka haluaa valmiin lopputuloksen ilman omaa panosta?

Loppupäätelmä

Voimme jakaa inspiraatiota, kuvia ja videoita ilman, että paljastamme paikan tarkkaa sijaintia. Voit näyttää videon, jossa hyppäät veteen tai jossa lintu laulaa, ilman että kenenkään tarvitsee tietää tarkkoja koordinaatteja.

Pidetään villi luonto villinä. Jaetaan tietoa ja taitoa, mutta jätetään tarkat paikat luonnon rauhan takaamiseksi hieman hämärän peittoon.

Idean tähän artikkeliin sain muita katsellen ja kuunnellen, mutta muutin tätä omaan suuhuni sopivaksi ja voin allekirjoittaa kaiken mitä tässä on mainittu.

---

Mitä mieltä olet tästä näkökulmasta – onko paikkojen panttaaminen mielestäsi itsekkyyttä vai vastuullisuutta?