Maaliskuun alku on aktiivista pöllöjen soidinaikaa. Varpuspöllö on päivälläkin aktiivinen pöllö, toisin kuin monet muut heimonsa edustajat. Niinpä päätin lähteä sitä etsimään alueelta, jossa se oli aiemmin kuultu, niin kuin monta kertaa aiemminkin.
Heräsin hyvissä ajoin aamuyöllä ja lähdin metsään ennen auringonnousua, sillä halusin olla ajoissa niillä main, missä pöllöstä oli tehty kuulohavainto. Varpuspöllö on vain noin punatulkun kokoinen eli ensisijaisesti lähdin kuuntelemaan sitä, näkeminen ja mahdollinen kuva olisivat isoja bonuksia.
Automatka oli verrattain lyhyt ja pääsin hyvissä ajoin patikoimaan. Kenkiin olin laittanut piikkipohjat, sillä monessa paikassa oli todella liukasta, enkä halua teloa itseäni – etenkään juuri tähän aikaan vuodesta, kun luonto herää taas eloon talven jälkeen.
Lähdin ensin autolta suorinta reittiä pöllön aiempaan olinpaikkaan, kenkien nastoista kuului ääni, kun ne rouhivat kovaa jäätä. Askel oli varma, sillä tiesin nastapohjallisten toimivan.
Pysähdyin matkalla kuuntelemaan muitakin lintujen ääniä. Sain havaintoja mm. tali-, sini-, hömö- ja töyhtötiaisista. Myös pari mustarastasta äänteli lähistöllä. Pöllön reviirille päästyäni pysähdyin pidemmäksi aikaa ja jäin kuuntelemaan. Ensin äänessä olivat pohjantikka ja närhet, sitten pyy ja lopulta kanahaukkakin – aivan lähellä minua. Lintujen ääniä kunnellessani ihastelin kuinka kevääntulo oli käsinkosketeltavissa niin lintujen, kuin lämpötilan ja miljöönkin kautta. Olo oli lyhyistä unista huolimatta varsin virkeä, niin kuin se yleensä on, kun vaan pääsee luontoon asti.
Olin jo aiemmin katsonut kartasta päivän reitin, mutta muistin virkistykseksi ja verratakseni maastoa karttaan, kaivoin karttasovelluksen esille. Lähdin ensin länteen, seuraten yhdistettyä pyörä- ja kävelypolkua metsässä. En vielä ollut tehnyt päätöstä, mihin asti sitä polkua seurasin – ajattelin tehdä päätöksen vasta polulla tilanteen mukaan. Yhtä sivuhaaraa seurasin, kunnes eteen tuli kaatunut puu. Siitä pälasin takaisin pääpolulle ja jatkoin vielä jonkun matkaa kohti länttä. Lintujen äänet hiljenivät, mitä syvemmälle metsään menin. Lähdin palaamaan takaisin tielle, josta jatkaisin matkaa metsää pitkin itään päin.
Idän puolen lenkistä tulikin paljon pidempi ja siellä sain myös paljon enemmän lintuhavaintoja. Välillä kapusin mäkiä ylös ja alas, välillä kuljin tasaista polkua vaihtelevien metsien keskellä. Oli koivikkoa, nuorta kuusikkoa ja varttuneempaa metsää. Reitin varrella oli taas laulavia ja äänteleviä tiaisia, joista mukavana yllätyksenä oli kuusitiainen. Kaksi korppia ylitti minut useaan otteeseen ja ne palasivat aina samaan suuntaan. Näin niillä ruokaa nokassa, josta tein päätelmän, että niillä on pesä jossakin lähistöllä. Se ei ole mitenkään epätavanomaista, korppi on yksi aikaisimmista pesijöistämme. Maassa taas oli kauriiden, peurojen ja hirvien jälkiä.
Tulin lopulta polkujen risteykseen, josta toiseen suuntaan oli lyhyempi reitti autolle ja toinen tekisi “ylimääräisen” lenkin. Mittailin energiaani ja oloani vain hetken, kun päätin lähteä tekemään lenkin. Tai se oli oikeastaan pisto, josta palaisin samaa reittiä takaisin polkujen risteykseen. Sekin mutka kannatti.
Aivan polun alussa kuulin metsästä liikehdinnän ääntä, jonka tiesin kuuluvan jollekin muulle, kuin linnuille tai ihmiselle. Rupesin katselemaan äänen suuntaan ja näin metsäkauriin tuijottavan minua puskien ja puiden takaa. Nostin kameran rauhallisesti rinnuksiltani kuvausasentoon ja otin muutamia kuvia. Pian näin toisen kauriin, kolmannenkin. Lopulta sain laskettua viisi metsäkaurista, mutta en ole varma näinkö kaikki. Olin tässä vaiheessa varma, että kauriit pakenevat minut nähtyään. Mutta mitä vielä, ne lähtivätkin tulemaan kohti. Hetki oli suorastaan maaginen. Hyvän tovin sain ihastella ja kuvata kauriita. Pääsin jopa vaihtamaan paikkaa useaan otteeseen, ilman että kauriit olivat moksiskaan. Suurimman osan ajasta ne söivät rauhallisesti metsässä, vain välillä katsahtaen minun suuntaani.
Jätin lopulta kauriit jatkamaan elämäänsä ja lähdin etenemään polulla. Polku ohitti etelänpuoleisen rinteen, joka oli jo vapaa lumesta. Näin muurahaispesän, mutta mitään elämää siellä ei vielä ollut, vaan muurahaiset olivat visusti pesänsä suojissa.
Paluumatkalla kuulin puukiipijän laulua ja näin käpytikan “pajallaan” takomassa käpyjä. Toinen käpytikka ohitti sen vähän korkeammalta lännen suuntaan.
Loppumatka oli oikeastaan siirtymismarssi autolle, enkä pysähdellyt enää, sillä uutta maastoa ei ollut.
Matkaa ei kertynyt kuin 6,5 km, kun aikaa vierähti siihen kuuntelemiseen ja ylipäätään pysähtymiseen — tietoiseen läsnäoloon. Metsä on pyhä paikka, ei siellä sovi juosta ja rymytä. Aikaa menikin noin 3,5 tuntia, mutta se on puhdasta laatuaikaa. Retkellä pidin kaksi lyhyttä taukoa, kun hörppäsin vettä ja söin välipalapatukan, samalla luontoa kuunnellen.
Varpuspöllö jäi tälläkin kertaa löytymättä, mutta se ei tee retkestä yhtään sen huonompaa – oikein mainio startti päivälle!
Päivän kuvia
