Pysähtymisen taito: Mitä luonto opettaa meille kärsivällisyydestä?

Nykypäivän rytmi on nopea, ja usein mittoina käytetään tehokkuutta ja välitöntä palkitsemista. Kun astun ulos kameran ja kiikareiden kanssa, maailma muuttuu toisenlaiseksi. Luonnossa mikään ei tapahdu meidän kellon mukaan, eikä mikään odota minua saapuvaksi. Luonnossa olemisen syvin merkitys ei löydykään täydellisestä ruudusta tai harvinaisesta havainnosta, vaan siitä tilasta, jonka se luo mielen sisälle.

Kärsivällisyys on läsnäoloa

Kärsivällisyyttä pidetään usein passiivisena odottamisena, mutta luonnon äärellä se on äärimmäistä aktiivisuutta. Se on herkkää aistimista: tuulen suunnan huomioimista, vaimeiden äänien erottamista ja liikkeen tarkkailua silmänurkasta. Kun istuu tunnin samalla mättäällä odottaen tietyn linnun paluuta, mieli alkaa väistämättä hiljentyä.

Alun levottomuus – ajatukset tekemättömistä töistä tai arjen kiireistä – haihtuu vähitellen. Jäljelle jää vain nykyhetki. Luonto ei vaadi meiltä suorituksia; se vain on, ja se kutsuu meidät olemaan osa tuota olemista. Kärsivällisyys opettaa, että kaikki merkityksellinen ei tapahdu heti, ja että odotus itsessään on arvokasta.

Rauhoittuminen havainnon kautta

Luonto toimii ankkurina. Kun keskityn seuraamaan esimerkiksi vesilinnun sukeltamista tai nisäkkään varovaista etenemistä metsänreunassa, oma hengitykseni tasaantuu. Luonnossa rauhoittuminen ei ole vain hiljaisuutta, vaan se on yhteyden löytämistä johonkin itseään suurempaan. Se on muistutus siitä, että maailmassa on olemassa ikiaikaisia rytmejä, jotka jatkuvat meidän huolistamme huolimatta.

Havaintojen opetus

Välillä palaan kotiin ilman yhtäkään kuvaa tai uutta merkintää sovelluksiin. En näe sitä epäonnistumisena vaan osana prosessia. Epävarmat havainnot ja ”tyhjät” reissut kasvattavat nöyryyttä ja kykyä sietää keskeneräisyyttä. Ne tekevät onnistumisen hetkistä aidosti tuntuvia.

Lopulta luonnossa oleminen on matka omaan itseen. Se opettaa meille, että suurin oivallus ei välttämättä löydy etsimällä, vaan pysähtymällä ja antamalla luonnon kertoa oma tarinansa – omalla ajallaan.

Tänään oli hyvä päivä

Tänään kävin etsimässä varpuspöllöä. Samalla alueella on havaittu useamman kerran myös pohjantikkoja, joten pidin samalla aistit valppaana niitäkin varten. Kävelin lyhyen lenkin, vain noin 3 km, enkä löytänyt kumpaakaan lajia. Metsässä oli pääsääntöisesti hiljaista, edes tuulen huminaa ei kuulunut. Avoimilla alueilla tuuli sen verran, että piti vetää takin huppu pään suojaksi. Siellä täällä kuului lintujen ääniä ja kirjasin havainnot ylös. Lämpötila oli vähän plussan puolella, mutta tuuli sai sen tuntumaan pakkaselta. Minulla oli vain ohuet kevyttoppahousut ja -takki. Tarkenin oikein hyvin. Olihan minulla toki vähän lisäpainoakin, kun oli kuvauskalusto taas mukana. Se mikä jäi päällimmäisenä mieleen oli luonto, koko ympäristö ja tuo aiemmin mainittu rauhoittuminen. Metsässä liikkuminen on terapiaa vailla vertaa. Aistit ovat koko ajan auki mahdollisia kohtaamisia varten ja muuten mieli lepää. Se on mindfulnessia eli tietoista läsnäoloa tai hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Se on meditaatiota parhaalla mahdollisella tavalla – ainakin jos minulta kysytään.

En liiku metsässä tulostavoitteisesti – edes eläimiä etsiessäni. Matka on määränpää ja se nautinto siitä, että saan viettää aikaa kauniissa luonnossamme. Tykkään neljästä vuodenajastamme ja pystyn nauttia olostani luonnossa myös “huonolla” säällä. Minusta sää on pukeutumis- ja asennekysymys. Jos minulla ylipäätään olisi sohva missä löhöillä, siihen se aika menisi, jos odottelisi hyvää säätä tai jotakin tiettyä vuodenaikaa. On tietenkin olemassa sairauksia, jotka rajoittavat liikkumista tai jopa estävät sen kokonaan. Siksikin liikun nyt kun voin ja nimenomaan luonnossa, sillä siitä minä pidän eniten – siinä mielessä olen etuoikeutettu, vaikka liikuntarajoituksiakin on.

Vaikken löytänytkään kumpaakaan etsimääni lajia, sain liikuntaa, raitista ilmaa ja pääsin todistamaan kevään etenemistä. Lumi sulaa, linnut laulavat soidinlaulujaan ja pareja muodostuu.

Kävin metsäretken jälkeen vielä viemässä ruokaa omalle metsäruokinnalleni ja jäin sinne tarkkailemaan lintuja hetkeksi. Siellä minulla ei ollut edes kameraa mukana, otin mukaani vain kiikarit ja tein sen ihan tarkoituksella. Kaikki lintuhavainnot piristivät mieltä. Olisin voinut jäädä tänään kotiin, kun huomasin, että pihalla tihkuttaa vettä. Mutta tein toisin, lähdin ulos siitä huolimatta – kahteen kertaan. En kastunut läpikotaisin ja mieli rauhoittui niin hyvin, että muutaman mutkan kautta kotiin palattuani otin pienet päiväunet. Olo oli seesteinen ja raukea.

Tästä kaikesta kun vetää yhteenvedon, niin voi tosiaan helposti sanoa, että tänään oli hyvä päivä.