Kun aloitin luontokuvauksen, minulla oli mielessäni kuva maailmasta, jossa täydelliset hetket vain odottavat löytäjäänsä. Ajattelin, että kunhan nousen sängystä tarpeeksi aikaisin ja kuljen tarpeeksi pitkälle, luonto palkitsee minut. Ja kyllä, se palkitseekin – mutta ei sillä tavalla kuin kuvittelin. Joskus se toki palkitsee paremmin, kuin mitä olisin osannut odottaa. Ehkä tässä on yksi syy, miksi luontokuvaus ja luonnossa oleminen ylipäätään on niin kiehtovaa – koskaan ei voi tietää varmaksi, mitä tuleman pitää.

Vuosien varrella olen nähnyt monia, jotka aloittavat innolla ja lopettavat hiljaa. Ja rehellisesti: olen itsekin ollut lähellä sitä pistettä. Tässä on se, mitä olen oppinut – ja mitä kenttä on opettanut minulle tavalla, jota en olisi osannut edes ennakoida.

Todellisuus on raskaampi kuin romanttinen mielikuva

On helppo rakastua ajatukseen aamun ensimmäisestä valosta ja eläimen ilmestymisestä juuri oikealla hetkellä. Mutta todellisuus on usein jotain aivan muuta.

Muistan erään aamun, kun seisoin lintutornissa pian auringonnousun jälkeen. Olin kahlannut vettä nokkuvan ja korkean kasvillisuuden läpi reilut 700 metriä, sillä seurauksella että housuni ja kenkäni olivat läpimärät. Elettiin elokuun puolta väliä. Sumu roikkui ilmassa kuin märkä lakana ja sormet olivat niin kohmeessa, etten meinannut saada kameraa päälle. Linnut, joita olin tullut kuvaamaan, lensivät ohitseni aamuhämärässä – näin niistä vain hahmot heikosti ja kuulin niiden äänet. Se tuntui turhauttavalta, mutta samalla tiesin, että juuri tällaiset aamut kuuluvat tähän lajiin.

Kärsivällisyys venyy äärirajoille

Luontokuvaus on odottamista. Ei sellaista romanttista odottamista, vaan sellaista, jossa mietin, miksi ihmeessä olen täällä.

Kerrankin istuin piilokojussa iltapäivästä yön pikkutunneille odottamassa eläimiä, ties monennenko kerran siinäkin paikassa. Tunti tolkulla vain istuin ja odotin, takapuoli hellänä ja selkä vihloen. Ainoa asia, joka liikkui, oli oma ajatukseni siitä, että voisin olla jossain muualla, tekemässä jotain muuta. Variksen raakkumisen lisäksi ainoa ääni koko aikana oli nälän kurina vatsassani.

Lopulta kaikki haaveissani siintäneet eläimet: metsäkauris, hirvi ja kettu tulivat yksitellen käymään paikalla – mutta vain siksi, että olin jo päättänyt, etten luovuta ennen pimeää. Nämä kolme kohtaamista pelastivat päivän, itse asiassa montakin päivää, jopa viikkojen ”tyhjät” reissut ja olin taas valmis uusiin koitoksiin.

Taloudellinen todellisuus ei ole kaunis

On helppo sanoa, että välineet eivät tee kuvaajaa. Mutta kun huomaan tarvitsevani objektiivin, joka maksaa enemmän kuin autoni, asian toinen puoli iskee vasten kasvoja.

Olen itsekin ollut verkkokaupan kassalla, valmiina painamaan tilausnappia ja miettinyt, olenko järjissäni. Ja silti tiesin, että ilman sitä en voisi tehdä sitä, mitä rakastan. Tämä laji ei ole halpa, eikä sen pidäkään olla – mutta se karsii monia pois.

Itse en osta sitä kalleinta, vaan riittävän, jolla pärjään. Se viimeisintä huutoa oleva varuste maksaa eniten, mutta onko sillä sitten lopullisen kuvan kanssa mitään tekemistä – ei paljon tai ainakaan aina. Muut asiat tekevät kuvasta hyvän: aitous, tarina sekä kuvaajan taito kuvaajana ja lopulta kuvankäsittelijänä. En väitä olevani em. asioissa hyvä, olen innokas opiskelija.

Hyvilläkin varusteilla saa huonoja kuvia ja toisinpäin. On tietenkin tilanteita, kun kuvaaja ns. kasvaa kalustostaan ulos. Kuvauskohteet tai -tilanteet muuttuvat haastavammiksi tai laajenevat. Hyviä maisemakuvia saa melkein millä vaan kalustolla, mutta hämärässä ja esim. nopeasti lentävien lintujen kuvaaminen vaativat järjestelmältä enemmän. Silti monet uusien laitteiden ominaisuudet ovat hifistelyä ja vähemmälläkin saa hyviä kuvia.

Olosuhteet kuluttavat enemmän kuin myönnämme

Luontokuvaus ei tapahdu mukavuusalueella. Se tapahtuu siellä, missä sää tekee mitä haluaa ja missä maasto ei välitä suunnitelmistani.

Olen kaatunut rantakivillä niin, että minä ja molemmat kamerani saivat osumaa. Olen perääntynyt hirven edestä, koska se teki selväksi, että olin väärässä paikassa. Olen palannut kotiin väsyneenä, märissä vaatteissa vain muutaman kohtuullisen kuvan kanssa. Ja silti – jokin minussa haluaa aina takaisin.

Luova kipinä voi hiipua hiljaa

On hetkiä, jolloin kamera tuntuu raskaalta. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. Kun mikään kuva ei tunnu riittävän hyvältä.

Olen kokenut sen tunteen, kun mietin, onko minulla enää mitään sanottavaa kuvillani. Mutta aina, jossain vaiheessa, jokin pieni hetki palauttaa minut takaisin: valon heijastus vedessä, tavallisenkin linnun näkeminen uudessa tilanteessa tai hienossa valossa, tuulen suunta, joka muuttuu juuri oikealla hetkellä, mieleenpainuva havainto metsässä. Joskus se syy palata sorvin ääreen ovat tuhannet seuraajani somessa, jotka odottavat seuraavaa julkaisuani, ehkä retkikertomustani Facebookissa. Joskus katselen vanhoja kuviani ja haluan saada uusia, entistä parempia kuvia. Joskus inspiroidun toisten työstä. Syitä on monia, mutta jatkamiseen riittää usein vain yksi.

---

Henkilökohtainen viesti lukijoilleni

Jos sinä, joka luet tätä, mietit lopettamista, haluan sanoa tämän suoraan:

Ymmärrän sinua. Oikeasti. Tämä laji voi ottaa enemmän kuin se antaa – ainakin välillä.

Mutta jos luonto on sinulle tärkeä, jos tunnet sen vetävän sinua puoleensa silloinkin, kun et jaksa kantaa kameraa, älä sulje ovea liian nopeasti.

Luontokuvaus palkitsee hitaasti. Se ei anna joka päivä, eikä edes joka viikko. Mutta kun se antaa, se antaa tavalla, joka tuntuu sydämessä asti. Se muistuttaa siitä, miksi aloitit. Siitä, että olet osa jotain suurempaa.

Kipinä ei välttämättä katoa lopullisesti. Se voi olla vain piilossa – kuten eläin, joka odottaa oikeaa hetkeä astua esiin.

Ja kun se hetki tulee, muistat taas, miksi tämä kaikki on sen arvoista.