Eilen vielä mietin, lähdenkö tänään mihinkään, mutta mielessäni alkoi kyteä ajatus. Heräsin aamulla täyden pimeyden vallitessa ja päätin toteuttaa suunnitelmani. Kelistä huolimatta tai ehkä jopa siitä johtuen päätin lähteä kuvaamaan koskikaroja. Ajomatkaa koskelle on noin 40 kilometriä suuntaansa, joten todella toivoin että edes näen linnut, sillä edellinen kirjattu havainto niistä oli viikon vanha. Tiesin kuitenkin niiden talvehtivan kyseisellä koskella, joten todennäköisyys nähdä ne oli aika korkea. Kuvaaminen on sitten asia erikseen ja tietenkin kun sinne asti lähtisin, hyvät kuvatkin siinsivät haaveissani. Aamupalan ja -kahvin jälkeen istahdin toviksi tietokoneen ääreen ja kävin somen ilmoitukset läpi.
Aamu alkoi vihdoin vähän valjeta ja oli aika lähteä. Ulkona satoi räntää, mutta se ei suinkaan hillinnyt menohalujani, päin vastoin. Toppapuku päälle ja Gore-Tex kengät jalkaan, tuubihuivi kaulaan, pipo päähän ja kuvaushanskat käsiin. Niillä pärjää. Tuulta ei ollut nimeksikään, vaan räntä suorastaan leijaili maahan, aivan täydellistä. Starttasin uskollisen kiesini pihasta ja lähdin kohti Nokiaa. Matkalla räntäsade muuttui vetisen puoleiseksi lumisateeksi, joka oli kuvauksen suhteen vielä parempi. Aivan kuin olisin tuntenut hetkellisen onnen tunteen. Perille päästyäni laitoin puhelimesta asianmukaiset seuraimet päälle. Avasin kameran puhelinsovelluksen, joka tallentaa GPS-sijainnin kuviin sekä aloitin lintuhavaintolistan eBirdissä. Lähdin kävelemään kosken rantaan jättäen jäljet uuteen lumeen. Ranta on jyrkkä ja louhikkoinen ja vähänkin hyvän kuvauspaikan löytäminen oli haasteellista.
Heti rannan lähelle päästyäni kuulin ja näin ensimmäisen koskikaran. Ilmoitin siitä innoissani avoimeen lintutietopalveluunkin. Ensin yksi lintu ja pian niitä olikin kaksi, leikkisästi toisiaan kosken yllä jahdaten ja tirskuttaen. Pian sukelleltiin ruokaa koskesta. Tarkkailin lintuja lumisella kivellä istuen sen verran kauan että takapuolihan siinä kastui. Aikani koskella lintuja tarkkailtuani olin märkä kuin uitettu koira, mutta onneksi vain vaatteiden ulkopuolelta, läpi asti vesi ei tullut kuin housuntakamuksesta. Pieni hinta hienosta reissusta. Huomasin lintujen viihtyvän hieman havaintopaikkaani kauempana yläjuoksulla ja siirryin sinne. Taas odotin. Pian linnut lensivätkin ohitseni ja toinen kaartoi takaisin aivan eteeni kivelle. Huippujuttu! Jonkin ajan kuluttua lintu vaihtoi taas paikkaa ja minä aloin selailla kuvia kamerasta ja totesin reissun onnistuneen yli odotusten. Oikeastaan vain vaakatasosta otettu kuva jäi saamatta, mutta sille ei voinut mitään, sillä rantaan ei vaan yksinkertaisesti päässyt. Kivet olivat märkiä ja lumisia ja sitä myöten todella liukkaita, niillä liikkuminen oli todella haasteellista, ehkä jopa vaarallistakin. Palasin autolle ja suljin puhelinsovellukset ja vaihdoin ne navigointisovellukseen, sillä reitti ei ole vielä syöpynyt mieleeni. Kotimatka alkoi ja mietin, että kuvausreissu oli vähän liiankin helppo. Mutta toisaalta, on sitä vastapainoksi niitä hankaliakin reissuja aivan riittävästi. Tämä on sitä bongaamista, kun käydään katsomassa jonkun toisen löytämää lintua. Joskus näinkin.
Samu Aaramaa Photography 