Kohtaaminen susien kanssa

Palaan illan kuvausreissulta illalla 11 aikoihin väliaikaiseen tukikohtaani. Menen melko suoraa nukkumaan ja aloitan taistelun Nukku-Matin kanssa. Uni ei meinaa tulla. Sitten nukahdan hetkeksi, mutta pian herään ja katson ikkunasta edelleen oranssina hehkuvaa taivaanrantaa. Koetan nukahtaa uudestaan – sama juttu. Hetken torkahdan ja katson taas vaaleaa taivaanrantaa. Koetan vielä kerran. Herään tuttuun tapaan hyvin pian ja ajattelen, että turha tässä on petiä kuluttaa, kun ei nukkumisesta tule mitään.

Syön rahkan jääkaapista ja laitan kuvauskamat valmiiksi. Puen vähän enemmän päälleni, sillä ulkona on kylmä, enkä tiedä kauanko tulen kyttäämään paikoillani. Mielessäni siintää mustakurkku-uikut aamun valossa metsien keskellä olevalla lammella.

Lähden vähin äänin rappukäytävään ja laskeudun portaita pitkin alaovelle. Avaan oven varovasti ja kävelen rauhassa autolle. Aikaa on. Siinä tuleekin mieleeni, että ehkä teenkin mutkan ja käyn katsomassa, josko suopöllöjä näkyisi saalistusretkillään. Lähden kohti suopöllöjen seutua ja innostun jo ajatuksesta.

Matkalla jään kuvaamaan sumuisia maisemia. Kyllä täällä silmä ja sielu lepää, kaikessa hiljaisuudessa ja ylhäisessä yksinäisyydessä.

Ajelen hitaasti läpi lakean, missä suopöllöjä on aiemmin näkynyt. Nyt ei ollut ainuttakaan. Sepä ei minua suuresti lannista, sillä minulla on muutakin mielessä. Suopöllöt olisivat olleet iso ekstra.

Palaan joen toista puolta verkalleen ja katselen aavaa maisemaa tarkkaavaisesti. Hiljaista on täälläkin. Yölaulajat konsertoivat puissa ja pusikoissa, mutta pöllöjä ei näy eikä kuulu.

Jatkan matkaani alkuperäisen suunnitelman mukaan ja saavun lammen lähelle varovasti metsien keskellä mutkittelevaa hiekkatietä pitkin. Edes pöly ei nouse jäljessäni.

Pysäytän auton lammen lähelle ja alan tarkkailemaan ympäristöä. Kuulen lintujen laulua ja saan uuden vuosihavaintopisteen harmaasieposta.

Sitten tapahtuu jotain, mitä olen koko elämäni toivonut. Yksi, sitten toinen, kolmas ja lopulta ties montako sutta alkaa ulvoa jossain aivan lähellä. Kuuntelen äänimaisemaa niin haltioituneena, etten tajua edes äänittää sitä. Kuuntelen, yritän laskea susien määrää ja ihastelen. Vasta tovin päästä tajuan kaivaa hämmästykseltäni puhelimen taskusta ja etsiä sen äänitallentimen. Ennen kuin saan äänitystä päälle, sudet lopettelevat yksitellen ulvomisen ja kohtaaminen jää talteen vain muistiini. Ulvominen ihmissilmän kantamattomissa oli jotain aivan muuta, kuin mitä meille Hollywood-elokuvissa tarjotaan. Se on alkukantaista, aitoa ja peittelemätöntä. Siinä ei ole vihaa, pelkoa, eikä tehosteita. Se on aitoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, johon itsekin salaa osallistuin, tosin äänettömästi.

Lähdin etenemään kohti sitä paikkaa, missä olin edellisenä iltana nähnyt ja kuvannut mustakurkku-uikkuja ja erotinkin ne paksun sumun keskeltä. Mutta juuri paksusta sumusta johtuen hyvää kuvaa oli mahdotonta saada. Tyydyin tallentamaan senkin kohtaamisen vain muistoihini. Jäin vielä paikalle kuulostelemaan, josko sudet aloittaisivat uuden konsertin. Eivät ne sitten aloittaneet. Mutta aamuyö tarjosi enemmän kuin olin osannut villeimmissä unelmissani odottaa, etenkin tuolla tutussa paikassa. Olen aiemminkin tehnyt samalla alueella havaintoja susien läsnäolosta, mutta olen aina päätynyt epäilemään itseäni ja kuitannut kaikki merkit vain haaveiluksi ja harhaluuloiksi, vaikka olen niistäkin kertonut ihmisille. Paikan pidän visusti omana tietonani, ettei paikalle ryntää tappohaluiset ihmisperseet torrakoidensa kanssa.

Paluumatkalla tien ylitti metsäkauris ja pian sen jälkeen kuovi lähti lentoon pellon reunasta. Molemmista sain kuvat, joten eipä tarvinnut eläintenkään suhteen tyhjän muistikortin kanssa tukikohtaan palata. Taas kerran oli parempi lähteä luontoon, kuin pyöriä sängyssä turhan päiten.