Kameran läpi vai paljain silmin? 18 vuotta luonnossa kameran kanssa

Lajintunnistus:
Homo Photographicus – valokuvaava ihminen

Metsän hiljaisuus

Tarkkakuuloinen hiiripöllö kuulee, kun metsähiiri astuu maahan pudonneen lehden päälle. Pöllön olemus valpastuu ja katse terävöityy. Tuo vähän haukkaa muistuttava pöllö näkee hiiren ja hiiri tietää sen – vaistomaisesti. Pieni jyrsijä kipittää koloonsa piiloon, vaikkei vielä täysin tiedä mitä se pakenee. Pienen hiiren askeleista kuului ääni, mutta vain harva kuuli sen, ehkä vain pöllö ja hiiri itse.

Minä hiivin metsässä naamioitumisen mestariteoksena, kantaen yli 10 kilon varusteita mukana – mukamas äänettömästi. Käytän kyllä kahisemattomia vaatteita, mutta sekään ei aina auta. Varovaisuudestani huolimatta astun välillä kuivan oksan päälle, joka kuulostaa metsän eläimien korvissa huudolta. Ja vaikken astuisikaan oksan päälle, jo askel hangella narahtaa tai askeleet kuivassa metsässä rapisevat, ne minäkin kuulen.

Varusteiden ironia

Minulla on mukana kaksi kameraa, objektiiveja, kiikarit, vara-akkuja, välipalaa, juomista ja kaikkea tarpeellista, josko tarpeetontakin kaiken varalle. Välillä itseänikin huvittaa kaikki se, mitä kannan retkillä mukanani. Noh, onhan se hyvää treeniä. Minulla ja kalustollani on päällä maastokuviota, kameroissa äänettömät sulkijat ja käytän välillä piilotelttaa, mutta siitä huolimatta metsän asukkaat tietävät tulostani jo kilometrin päästä.

Ihminen voi luulla olevansa luonnon tarkkailija, mutta todellisuudessa eläimet tarkkailevat meitä. Oletko koskaan tuntenut villieläimen katsetta, joka tuntuu kysyvän “Aiotko tosiaan kököttää siinä seuraavat kaksi tuntia?”

Epäonnistumisen estetiikka

Kerran olin raahannut piilotelttani pellon reunalle, sillä tiesin siellä olevan metsäkauriita, hirviä, valkohäntäkauriita ja kettuja. Oli kesäinen alkuilta ja hämärään oli vain kotva aikaa. Tiesin monen eläimen aktivoituvan nimenomaan illalla. Pystytin teltan ja asettelin muut kantamukseni sen sisälle. Asettelin teltan sisälle kolmijalan ja kenttätuolin. Kiinnitin kameran kolmijalkaan. Jäin odottamaan hyttysten ininän soidessa korvissani ja niiden ottaessa verinäytteitä minusta.

Aikani odotettuani ja hyttysiä hätisteltyäni kenttäjakkarani jalka upposi myyrien pehmentämään maahan sillä seurauksella, että kaaduin selälleni. Teltta on sen verran pieni, että se kaatui mukana, niin myös kamera jalustoineen. Vain silmänräpäyksen makasin selälläni täydessä pimeydessä, ennen kuin oikeastaan edes tajusin, mitä oli tapahtunut. Huokaisin helpotuksesta siitä, että eläimet eivät olleet tulleet paikalle. Taistelin itseni ulos kaatuneesta teltasta ja pystytin sen uudestaan. Sain kaikki valmiiksi, enkä hetkeäkään liian aikaisin, sillä pian alkoi tapahtua.

Kohtaaminen

Vaikka lähdin taas kerran luontoon vailla odotuksia, olin jossain vaiheessa ruvennut hiljaa mielessäni toivomaan, että näkisin edes jonkin eläimen – ehkä jopa saisin kuviakin. Usein sitä jotakin salaa toivoo, etenkin tällaisilla retkillä, kun ajaa, kävelee ja kyttää hyttysten syötävänä pidemmän aikaa. Ja lopulta minut palkittiinkin kolminkertaisesti – sen lisäksi, että sain viettää laatuaikaa luonnossa (pois lukien hyttysten pistot).

Ensin kyttäystelttani viereen hiipi hirvi – kyllä hirvikin voi hiipiä äänettömästi, ainakin ihmisen korvin kuultuna. Seuraavaksi eteeni pitkin peltoa kierteli kettu vesimyyrä suussa ja viimeisenä tuli metsäkauris esittäytymään – aivan teltan lähelle sekin. Olin haljeta onnesta!

Niin monet “tyhjät” reissut olin tehnyt tuonne samalle alueelle tai saanut kuvia vain kaukaa.
Puhun monesti ”tyhjistä” reissuista, joilla tarkoitan sitä, että kameran muistikortti on tyhjä kotiin palatessa. Silti sana on lainausmerkeissä hyvästä syystä, sillä mielestäni luonnossa ollessa saa aina jotakin; havaintoja, mielenrauhaa, raitista ilmaa ja paljon muuta. Ne reissut kun ei saa kuvan kuvaa, opettavat kärsivällisyyttä ja pettymysten käsittelykykyä, jos niitä nyt pettymyksiksi voi sanoa. Nämä ovat tärkeitä työkaluja luontokuvaajan pakissa.

Hirvi tuli paikalle puoli kymmenen maissa illalla, ketun näin puoli yhdeltätoista ja metsäkauris ilmaantui vähän yhdentoista jälkeen. Eli mitään yhteisryntäystä ja kuvaustilanteiden sarjatulitusta ilta ei suinkaan ollut, mutta vaivannäkö ja odottaminen palkittiin runsain mitoin.

Vielä puolenyön aikoihin kotiin palatessani rusakko tuli kuvattavaksi kotipihassani. Olin jo kuvannut sen retkelle lähtiessäni, kuten myös kirjosiepot (koiras ja naaras) sekä harakan. Oli oikein antoisa päivä luontokuvaajalle.

Mutta tarvitaanko aina kameraa, että luonnosta voi nauttia?

Mitä se kertoo meistä, että tarvitsemme teknisen laitteen silmiemme eteen voidaksemme todella pysähtyä katsomaan? Olen valokuvannut luontoa jo jonkin aikaa, järjestelmäkameroilla vuodesta 2008 eli tällä hetkellä 18 vuotta. Sitä ennenkin kuvasin, sekä digi- että filmipokkarilla. Usein se on ollut ja on edelleen kimmoke lähteä ulos, mutta hiljattain olen oppinut uudestaan nauttimaan luonnosta myös ilman kameraa. Se on tuntunut vapauttavalta.

En ole hylkäämässä luontokuvausta, en missään nimessä ja edelleen kuvien katseleminen ja editoiminen jälkikäteen tuottaa minulle iloa, joskin välillä myös fyysistä kipua ja henkistä turhautumista. On silti ollut hienoa huomata, että kävelylenkki pienessä vesisateessa tai auringonlaskun ihaileminen rantakalliolla saa edelleen sydämeni sykkimään erityisellä tavalla ja stressihormonit loistavat poissaolollaan. Se tunne kun verenpaine laskee, syke hidastuu ja mieli rauhoittuu, sen voi tosiaan hyvinkin kokea ilman teknisiä laitteita.

Muistoja, ei vain muistikortteja

Palataan tuohon hetkeen, kun olin tarkkailemassa luontoa ja lopulta sain kuvattua piiloteltasta käsin hirven, ketun ja metsäkauriin – samalta istumalta.

Sain mitä toivoin ja enemmän. Olin intoa täynnä, vaikka välillä nälkä ja väsymys yrittivät torpedoida hienon illan kauniissa luonnossamme.

Pakkasin tavarani ja taittelin teltan kasaan. Kameran jätin varmuuden vuoksi valmiusasemiin kaulalleni, sillä monesti niitä kohtaamisia on syntynyt juuri silloin, kun niitä on vähiten odottanut. On hyvä olla oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja valmiina. Lähdin laahustamaan kohti autoa ja pitkä pelto sulki jälkeni välittömästi. Pysähdyin katsoakseni taakseni, mutta siellä ei ollut enää kuin muisto aiemmista murheistani ja myös ikimuistoinen ilta hienoine kohtaamisineen.

Loppuajatus

Ehkä en olekaan luonnossa kuvaamassa luontoa, vaan opettelemassa takaisin osaksi sitä – vaikka sitten vähän kömpelönä ja kolisevana.