Sisältö
- Päivän tarina
- Päivän parhaat palat kuvina
- Tietoa linnuista
Maanantai 13.1.2025
Lähdin kuvaamaan auringonnousua Kangasalalle, vaikka keli oli sumuinen. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että en saa mitään kuvia, mutta lähdin kuitenkin siltä varalta, että sumu hälvenee parahiksi ja auringonnoususta tulee sittenkin hieno. Joskus käy niin.
Pääsin kuvauspaikalle ja tuijottelin sumuista järveä, ajan kulumista seuraten. Koska auringonnousun kuvaamisen aika meni ohi ja maisema oli edelleen sumun peitossa, lähdin takaisin Tampereelle.
Ensi töikseni Tampereella kävin tankkaamassa auton, jonka jälkeen ajattelin käydä katsomassa, josko tilhet olisivat vielä siellä missä ne oli nähty. Matkalla ajoin kuitenkin vesilintupaikan ohi ja koska siellä ei ollut muita, ajoin auton parkkiin ja lähdin bongaamaan tukkasotkaa. Se löytyi heti, joten jäin muuten vain paikalle katselemaan lintujen touhuja ja siinä touhussa vierähtikin pari tuntia.
Lintuharrastajakaveri, Tahvo, tuli juttelemaan. Siinä lintuja seuraillessa ja jutellessa vesilinnut saivat paniikkikohtauksen ja syyksi selvisi yli lentänyt kanahaukka. Siitä tuli yksi vuosipiste lisää havaintovihkoon. Jonkun ajan kuluttua Tahvo lähti takaisin töihin ja minä vaihdoin tarkkailupaikkaa. Uudesta paikasta löytyi pikku-uikku, kerrankin valoisammissa olosuhteissa, sillä aurinko oli jo korkeammalla ja sumu hälvenemään päin. Sain pikku-uikusta tällä kertaa ihan kelvollisia kuviakin. Aiemmat kuvat ovat olleet melkoista pikselisuttua hämäryydestä johtuen ja kuvakulmatkaan eivät ole silmää miellyttäneet.
Pikku-uikkua kuvaamaan tuli myös valokuvausseuran kaveri, Olli, jonka kanssa jutellessa ja pikku-uikkua kuvatessa näin, että kauemmas pihapensaaseen laskeutui ”kolmiosiipiä”. Epäilin niitä kottaraisiksi ja olin jo lähdössä katsomaan lähempää, kun ne päättivätkin tulla itse näyttäytymään. Ensin ne tulivat viereiseen koivuun ja laskeutuivat siitä jään reunalle juomaan ja peseytymään. Taas yksi piste lisää havaintovihkoon. Olipa kiva nähdä kottaraisia! Tietenkin ne yksilöt ovat talvehtijoita, mutta siitä huolimatta tuli tuulahdus keväästä ja muuttolintujen paluusta. Oli oikein antoisa ja mukava aamupäivä.
Päivän parhaat palat kuvina
Tietoa linnnuista
Pikku-uikku (Tachybaptus ruficollis)
”Koko ja ulkonäkö
Pikku-uikku on vesilinnuksi hyvin pieni, ja se voidaaan sekoittaa sorsanpoikaseen. Pituus on 23–29 cm. Ruumis on palleromainen, kaula on erittäin lyhyt ja peräpää hyvin ”tuuhea”. Kesäpuvussa muuten ruskealla linnulla on punainen niska ja kaula, ja suupielessä on silmiinpistävä vaaleankeltainen laikku.
Levinneisyys
Pikku-uikun pesimäaluetta on Eurooppa, Afrikka ja Aasia Uuteen-Guineaan asti. Siellä missä pesimäjärvi jäätyy, pikku-uikut muuttavat talveksi merenrantaan tai avoveden luo. Suomessa laji on erittäin vähälukuinen esiintyen siellä täällä Etelä-Suomessa. Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 10–20 paria. Suomeen saapuu syksyisin tai jo loppukesästä ilmeisesti maan rajojen ulkopuolelta nuoria pikku-uikkuja, minkä takia pesintä voidaan varmistaa vain haudonta-aikaan tai pienten poikasten vaiheessa. Euroopan pesimäkanta on 104 000 – 195 000 paria, eniten Saksassa (12 000 – 19 000 paria) ja Ranskassa (12 000 – 19 000 paria).
Elinympäristö
Pikku-uikku pesii yhdyskunnissa rehevän kasvillisuuden keskellä järvien rannoilla. Pikku-uikku ei ole yhtä piilotteleva pesimäaikaan kuin kirjallisuudessa usein kerrotaan. Poikueet voivat olla varsin avoimesti esillä.
Ravinto
Pikku-uikku on hyvä sukeltaja ja pyydystää ravinnokseen ennen kaikkea kalaa ja vesikasveja.
Lähde: Wikipedia – https://fi.wikipedia.org/wiki/Pikku-uikku
”Kööpenhaminalainen” sinisorsa (Anas platyrhynchos)
”Mistä oikein on kysymys?
Mitä ne ovat?
Täsmällisen vastauksen tietää Turun yliopiston tähtitieteen dosentti Harry J. Lehto, joka harrastaa oudon värisiä sorsia – muiden harrastusten ohessa.
…
Hän on itsekin kuvannut vuosien varrella runsaasti samantyyppisiä sinisorsia.
– Se on niin sanottu ”kööpenhaminalainen”…
– ”Kööpenhaminalaiset” naaraat ovat mustia ja niillä on valkea sirppi kaulassa, koirailla on vaihtelevan punertavat kyljet ja tuo rinnan ja pään vihreän ja valkoisen määrä ja suhteet vaihtelevat yksilöllisesti.
Nimitys ”kööpenhaminalainen” juontuu siitä, että värimuotoa on Tanskan pääkaupungissa Kööpenhaminassa kymmenisen tuhatta yksilöä eli paljon enemmän kuin siellä on normaalin värisiä sinisorsia.
– Mutta heti jos mennään kymmenen kilometriä ulos kaupungista, niitä näkee enää harvoin.
Tanskalaiset kertoivat Lehdolle viimeisen alkuperäisen ”kööpenhaminalaisen” kuolleen joitakin aikoja sitten.
Kun värimuoto pariutuu normaalin värisen sinisorsan kanssa, alkaa jälkeläisissä vähittäinen palautuminen normiväreihin. Siihen voi mennä 4-5 sukupolvea.
Talvi on Suomessa parasta aikaa löytää ”kööpenhaminalaisia”, kun sinisorsat kerääntyvät ja keskittyvät talviruokintapaikoille ja alkavat viettää pullasorsan elämää.
Lehto arvioi värimuunnoksia olevan Helsingissä viitisentoista, Turussa ja Tampereella ehkä viisi ja niin edelleen. Lahdessakin on useita.
– Vielä 20 vuotta sitten näitä ei tavattu näin paljon.
…
Sinisorsat, kesykyyhkyt ja merihanhet ovat lajeja, joissa on runsaasti värimuuntelua.
Sorsilla kokokin vaihtelee.
– Kookkaat ankat ovat geneettisesti sinisorsia, sitten on myös pieniä, tavinkokoisia, Lehto kertoo.”
Tuomas Manninen
7.11.2015
Ilta-sanomat: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001031976.html
Tukkasotka (Aythya fuligula)
”Koko ja ulkonäkö
Tukkasotkan keskimääräinen pituus on 44 senttimetriä. Aikuinen koiras on kokomusta lukuun ottamatta valkoisia kylkiä ja siniharmaata nokkaa sekä siipien valkeita juovia. Sillä on lajille tyypillinen ja nimen antanut töyhtö päässä. Myöhäiskesäpuvussa koiras muistuttaa tummaa naarasta. Aikuinen naaras on ruskea ja sillä on vaaleammat kyljet. Sen saattaa helposti sekoittaa toisten sukeltajalajien naaraisiin. Tukkasotkanaaraalla on mitättömän pieni töyhtö ja toisinaan nokan tyven ympärillä on vaalea alue, joka ei kuitenkaan ole yhtä suuri ja yhtä valkea kuin lapasotkalla. Lennossa siiven yläpuolella takareunassa näkyy valkoinen, leveä lähes koko siiven mittainen siipijuova kuten lapasotkalla. Siivet ovat alta valkoiset toisin kuin telkällä. Tukkasotkan nokan kärki on laajalti musta, mutta lapasotkalla vain kärjen ”kynsiosa”. Silmän värikalvo on keltainen. Koiraan soidinäänet ovat hyvin pehmeitä vihellyksiä. Naaraan ääni on korisevaa.
Vanhin suomalainen rengastettu tukkasotka on ollut 12 vuotta 5 kuukautta vanha. Euroopan vanhin on ollut sveitsiläinen 20 vuotta 4 kuukautta vanha sotka.
Levinneisyys
Tukkasotka on muuttolintu ja sitä tavataan talvehtimisalueillaan leudossa Etelä- ja Länsi-Euroopassa sekä eteläisessä Aasiassa suurina parvina erilaisilla vesialueilla. Runsaslukuisen tukkasotkan maailmanpopulaation kooksi arvellaan 2,6–2,9 miljoonaa yksilöä. 1990-luvun lopulla Suomen tukkasotkakannaksi arvioitiin 120 000 paria, mutta uusin kannanarvio (v. 2013–2018) on enää 34 000–80 000 paria. Euroopan unionin alueella arvioitiin raportointikaudella 2013–2018 pesineen 166 000 – 288 000 paria, joista eniten Ruotsissa (53 000 – 93 000 paria) ja Suomessa. Euroopassa laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi, sillä sen kanta on 18 vuodessa pienentynyt 25 prosentilla. Euroopan tukkasotkista pesii Suomessa suhteellisen suuri osuus, noin 8 prosenttia. Koilliseen Pohjois-Amerikkaan tukkasotkia tulee Euroopasta ja Islannista tai Alaskaan ja länsirannikolle Aasiasta.
Tukkasotka on Suomessa luokiteltu vuodesta 2015 erittäin uhanalaiseksi; vielä vuonna 2000 elinvoimainen laji on taantunut nopeasti etenkin lintukosteikoiden umpeenkasvun vuoksi. Lintu kuuluu silti Suomessa metsästettäviin lajeihin.
Elinympäristö
Tukkasotkat pesivät rehevöityneillä järvillä, merensaaristossa ja vesijättömailla. Laji hakeutuu mielellään pesimään lokkilintujen yhdyskuntiin.
Lisääntyminen
Tukkasotkat parittelevat kevään tienoilla. Pesä on lähellä rantaa kasvillisuuden suojassa. Naaras munii noin 10 munaa toukokuun lopulla-kesäkuun alussa, ja hautoo 3½ viikkoa. Joskus muninta alkaa vasta heinäkuussa ja elokuun alussa voi vielä tavata aivan pieniä poikasia. Untuvikot ovat ruskean ja kellahtavan kirjavia. Poikaset oppivat lentämään 7-viikkoisina. Usein kaksi naarasta munii samaan pesään, jolloin munia voi olla jopa 20-30. Tukkasotka pesii useimmiten lokkien ja tiirojen yhdyskuntien lähistölle, sillä lokit ja tiirat suojelevat erinomaisesti pesimäaluettaan, jolloin tukkasotkan pesä on paremmassa turvassa kuin jos se pesisi yksin. Yli puolet tukkasotkan poikasista menehtyy ensimmäisen elinvuoden aikana.
Ravinto
Ravinnon tukkasotka hankkii sukeltamalla. Ne syövät simpukoita, vesihyönteisiä ja kasveja. Toisinaan syönti jatkuu koko yön.”
Lähde: Wikipedia – https://fi.wikipedia.org/wiki/Tukkasotka
Kottarainen (Sturnus vulgaris)
”Koko ja ulkonäkö
Kottaraisen höyhenet ovat väriltään sateenkaarenväriset mustat. Nuoret linnut ovat kokonaan vaaleanruskeita elo–syyskuussa tapahtuvaan sulkasatoon saakka. Myös vanhat linnut sulkivat samaan aikaan, ja sulkasadon päätyttyä ovat nuoret ja vanhat linnut samanvärisiä. Sulkasadon kesto Suomessa on vanhoilla linnuilla keskimäärin 79 päivää, nuorilla 88 päivää. Kaulan alueen höyhenpeitteen muodostavat pitkät ja terävät höyhenet, jotka ovat koiraalla pidemmät. Nokka on keväällä kirkasvärinen keltainen, mutta muuten musta. Sukupuolet voi tarkkasilmäinen erottaa huhti–kesäkuussa nokan ja silmän värityksestä: koiraan nokan tyviosa on siniharmaa ja silmän iiris kokonaan tummanruskea, kun taas naaraan alanokan tyvi on punertavan valkoinen ja tummassa iiriksessä näkyy kapea vaalea rengas. Kottarainen liikkuu maassa kävelemällä ja sen lento on voimakasta ja suoraa. Lentotapa on hyvin samanlainen kuin tilhen.
Kottaraisen pituus on 19–22 cm, paino keskimäärin 59–88 g. Koiras on vähän kookkaampi kuin naaras.
Kottaraisen laulu on pitkäkestoinen ja polveileva, ja se sisältää Kirskahduksia ja tummia ääniä. Laulu on voimakkuudeltaan melko kova, ja lajilla on kyky imitoida muita lintulajeja tai esimerkiksi junan pillin ääniä. Koiras laulaa maaliskuulta toukokuulle. Syksyllä ne innostuvat uudelleen laulamaan, ja suurissa lepäilevissä parvissa meteli voi olla korvia huumaava. Tavallinen kutsuääni on lyhyt matalahko surahdus. Pesällään kottarainen varoittaa voimakkaalla rääkynällä ja äyskimisellä.
Vanhin suomalainen rengastettu kottarainen on ollut 14 vuotta 4 kuukautta 16 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen yksilö on ollut tanskalainen, 22 vuotta 11 kuukautta.
Levinneisyys
Kottaraista esiintyy Euroopassa ja Länsi-Aasiassa, mutta ihmisen mukana se on levinnyt myös eteläiseen Afrikkaan, Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Kottarainen on yksi maailman yleisimmistä linnuista, ja niitä arvioidaan olevan 45–110 miljoonaa yksilöä. Sopeutuvana ja kaikkiruokaisena lajina sitä pidetään haittaeläimenä monessa näistä uusista leviämisalueista. Länsi-Australiassa, jossa kottaraista ei ole esiintynyt luontaisesti, hallinto on palkannut vakituisia partioita ampumaan kaikki alueelle tulevat kottaraiset. Kottarainen on luokiteltu yhdeksi maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.
Suomessa kottarainen pesii koko maassa, mutta on harvinainen Lapissa ja Koillis-Suomessa. Suomessa pesivä kottaraiskannan arvellaan olevan suuruudeltaan 80 000 – 100 000 paria. Euroopan pesimäkannan kooksi arvioidaan 35–50 miljoonaa paria, joista noin 1,5 miljoonaa paria Britteinsaarilla.
Kottarainen on paikkalintu Etelä- ja Länsi-Euroopassa, mutta näille alueille se myös muuttaa kylmemmiltä seuduilta sekä edelleen Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan. Suomalaiset kottaraiset talvehtivat pääasiassa Länsi-Euroopassa: Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa. Keväällä se on aikaisimpia muuttolintujamme, jo maaliskuun alussa ensimmäiset pikkuparvet ilmestyvät taajamien laidoille. Syysmuutto on pitkäkestoinen ilmiö, mutta siinä on havaittavissa 2 huippua: heinä–elokuun vaihteen molemmin puolin ja lokakuussa. Ennen vanhaan syysparvissa saattoi olla kymmeniä tuhansia lintuja. Elo–syyskuussa parvet usein yöpyvät laajoissa ruovikoissa, missä melu on kovaa.
Elinympäristö
Kottarainen on elinpaikan suhteen laajakatseinen ja sitä voidaan löytää missä tahansa avoimessa maastossa peltomaisemista vesijättömaille. Nykyisin Etelä-Suomessa etenkin karjatilat ja hevostallit vetävät kottaraisia puoleensa, sillä lantakasoissa elää runsaasti lieroja ja toukkia. Ilmeisesti maatalouden muutosten vuoksi Suomen kottaraiskanta romahti 1970-luvulla. Tällä hetkellä lajin pesimäkanta näyttäisi olevan kasvussa. Kottarainen viihtyy hyvin myös taajamissa, jos sillä vain on sopivia pesäpaikkoja tarjolla. Kottarainen on parvilintu ja se voi muodostaa valtavia parvia, jotka joskus käsittävät jopa satoja tuhansia yksilöitä. Tällöin sen aiheuttama haitta muun muassa ulosteiden muodossa on jo merkittävä. Talvehtimispaikoilla Länsi-Euroopassa kottarainen on epätoivottu vieras, ja niitä on vainottu ankarasti muun muassa ampumalla ja myrkyttämällä. On raportoitu, että yöpymisruovikoihin on lentokoneesta sumutettu glykolia, mikä estää lintujen lentoonpääsyn, jolloin ne putoavat veteen ja hukkuvat. Erityisesti kirsikkaviljelmät kärsivät suuria tuhoja valtavien kottaraisparvien takia. Suomessakin talvehtii pieniä määriä kottaraisia lähinnä kaatopaikoilla.
Lisääntyminen
Kottarainen pesii puiden ja rakennusten koloissa ja sille kelpaavat mainiosti myös ihmisen tekemät linnunpöntöt. Pöntön korkeus on 350 mm, sisäseinän leveys 150–200 mm, lentoaukko 50 mm ja lentoaukon yläreunan etäisyys katosta 40 mm. Kottarainen pesii mielellään löyhissä yhdyskunnissa, ja esim. omakotitalon pihapiiriin kannattaa asettaa useita pönttöjä, jolloin pesiviä pareja saattaa asettua useita, jos vain ympäristö tarjoaa riittävästi ravintoa. Munia on yleensä 4, 5 tai 6, harvoin 7. Muninta alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun 20. päivän jälkeen, pääosan kannasta muniessa Vapun tietämissä. Haudonta alkaa vasta viimeisen munan ilmestyttyä pesään ja se kestää noin 12 vrk. Sekä naaras että koiras hautovat päivisin vuorotellen, mutta öisin hautoo vain naaras. Poikaset kuoriutuvat hieman ennen toukokuun puoliväliä. Ne viipyvät pesässä lähes kolme viikkoa. Jo muutamia päiviä ennen pesästälähtöä ne kurkkivat lentoaukosta, odottaen emojen tuomaa ruoka-annosta. Molemmat emot ruokkivat poikasia. Varhaisina keväinä ensimmäiset kottaraispoikueet havaitaan maastossa toukokuun viimeisinä päivinä. Keskimäärin ne lähtevät pesästä vasta kesäkuun ensimmäisellä tai toisella viikolla. Poikueet viipyvät pesäpaikan lähellä vain päivän tai pari, jonka jälkeen ne lähtevät emojen opastuksella tutustumaan lähiseutujen laitumien, peltojen ja rantaniittyjen ruokamaihin. Poikueet kerääntyvät nopeasti suuriksikin parviksi, ja ne voivat kierrellä laajalla alueella, jopa Viroon ja Ruotsiin saakka.
Ravinto
Kottaraiset ovat kaikkiruokaisia, mutta erityisesti selkärangattomat ja erilaiset marjat kuuluvat sen ravintoon. Pesäpoikasia emot ruokkivat muun muassa lieroilla, toukilla ja kovakuoriaisilla. Tavallinen näky ennen kannan romahtamista oli kottaraisparvi pellolla traktorin perässä. Myös tunkioilta ja kaatopaikoilta löytyi runsaasti ravintoa kottaraisille. Loppukesällä varsinkin seljan ja tuomen marjat, sekä syksyllä pihlajanmarjat ovat kottaraisten herkkua. Vuorovesi- ja tulvarannoilla ne seuraavat vesirajaa, etsien erilaisia matoja ja nilviäisiä.”
Lähde: Wikipedia – https://fi.wikipedia.org/wiki/Kottarainen
Samu Aaramaa Photography 