Kuka minä olen?

Lyhyesti

Minä olen Samu Aaramaa, luontokuvaaja ja muutenkin luontoihminen. Olen syntynyt vuonna 1982 ja aloittanut elämäntaipaleeni Kauhavalla, Etelä-Pohjanmaalla. Minä en tietoisesti aloittanut luontoharrastusta vaan kasvoin siihen, omatoimisesti. Valokuvaamisen aloitin jo pikkupoikana filmipokkarilla, josta siirryin digipokkariin 2000-luvun alussa ja lopulta järjestelmäkameroiden maailmaan vuonna 2008. Nyt kuvaan monipuolisesti lähikuvia/yksityiskohtia, maisemia, villieläimiä ja luontoa ylipäätään, joskus myös ihmisiä. Pikkuhiljaa olen ruvennut kuvaamaan myös muuta kuin luontoa kuten kaupunkikuvia ja arkkitehtuuria.

Pitkästi

Aikani makasin selälläni ja itkin voimattomuuttani, mutta jossakin kohtaa se sai riittää ja lähdin liikkeelle, siinä normaalissa järjestyksessä: ryömien, kontaten ja lopulta kävellen. Kävelemään opittuani opin pian myös avaamaan ovia, siitä ei ollut enää pitkä metsään. Maalaispojan luontoharrastus alkoi siis heti pikkupoikana. Luonto tarjosi rajattomasti ihmeteltävää ja minähän ihmettelin. Keräsin kaiken tiedon minkä käsiini sain ja tiedonjano sen kuin kasvoi. Tähän päivään mennessä olen oppinut sen, etten tiedä vielä mitään. Luonnon edessä pitää nöyrtyä. Luontokuvausta rupesin harrastamaan heti kun sain kameran käsiini. Se oli joskus 80-90 -luvulla. Ensimmäinen kamerani oli filmipokkari, eikä sillä saanut linnuista kuvia vaikka seisoi vieressä. Sehän harmitti. Kotona oli kuitenkin kiikarit ja niillä sentään edes näki kauas ja lajien tunnistaminen helpottui. Edelleen myös tongin kepillä maata ja ihmettelin makromaailmaa. Ihailin myös maisemia ja ylipäätään kaikkea luontoon liittyvää. Ahmin tietoa kirjoista ja TV-dokumenteista.

Luonto on kotini. Paikka rauhoittua ja rauhoittaa hermoja. En voi hyvin ilman säännöllistä luonnossa olemista. Tarvitsen sitä, kirjaimellisesti.

Rakastan neljää vuodenaikaa, jotka meillä on. Luonnossamme on aina jotain kaunista. Kevät on luonnon heräämisen aikaa ja villieläinkuvaajille kiireinen sesonki täällä, koska eläimet heräävät talviuniltaan ja muuttolinnut saapuvat. Se on mahtavaa aikaa. Kesällä eläimet saavat jälkeläisiä ja taas on kuvattavaa ja ihasteltavaa. Syksy on täynnä värejä ja tunnelmallisia sävyjä, joka puolella on kauneutta, mutta myös haikeutta. Talvi on suurimmaksi osaksi kylmä, pimeä ja hiljainen. Talvella minäkin hiljennän tahtia, mutta harrastus ei silti lopu. Monet lintulajit ovat lähteneet talvea pakoon, mutta meillä on silti talvehtivia lintuja ja muita villieläimiä. Lintujen ruokintapaikat sopivat erinomaisesti lintujen tarkkailuun ja lumiset maisemat ovat uskomattoman upeita. Talvi on myös tähtitaivaan ja revontulien aikaa. Mistä neljässä vuodenajassa ei tykkäisi?

Historiaani valokuvaajana

Koulutusta ja oppia

Lahden Muotoilu- ja taideinstituutti otti allekirjoittaneen hoteisiinsa ja opetti minulle multimediaa vuosina 2008-2012. Siellä opin myös lisää kuvaamista ja kuvankäsittelyä. Aika paljon. Kameran automaattiasetukset jäivät unholaan heti kättelyssä ja kuvista tuli yhä useammin sellaisia kuin halusin. Valmistuin koulusta hieman etuajassa ja sain medianomin paperit kouraani. Multimedianomi kyllä kuulostaa paremmalta.

Koulun jälkeen olen kiihtyvällä tahdilla harrastanut itseopiskelua ja harjoitellut innokkaasti. Kerään tietoa kirjoista, lehdistä, nettisivuilta, YouTubesta ja viimeisimpänä myös luennoilta, joita Tampereen Valokuvausseura ry järjestää. Liityin seuraan syksyllä 2023, enkä ole katunut päivääkään. Liityin myös seuran luontokuvausryhmään, jonka luontokuvausretkillä olen käynyt. Myöhemmin minusta tuli myös luontoryhmän toinen vetäjä. Liityin myös henkilökuvausryhmään ja näyttelykuvaajien ryhmään, nälkä kasvaa syödessä.

Tekniikka ja talous

2000-luvun alkupuolella ostin ensimmäisen (ja ainoan) digipokkarin ja kuvien määrä kasvoi eksponentiaalisesti, kun kuvia ei tarvinnut enää kehittää. Vuonna 2008 sain käsiini ensimmäisen digijärjestelmäkamerani ja homma meni ”vakavammaksi”. Aluksi minulla oli objektiivina vain 18-55 mm kittiobjektiivi, joten lintukuvia silläkään ei saanut, mutta makroja ja maisemakuvia kyllä.

Vuonna 2012 ostin ensimmäisen teleobjektiivin. Se oli Tamronin 70-300 mm putki, joka APS-C/kroppikennoisessa kamerassa (ei täyden kennon/full frame) tarkoitti jo 112-480 mm kinovastaavuutta (Canonin kroppikerroin on 1,6). Tyhjää parempi, paljonkin. Nyt mukaan tuli vähän kaukaisemmat kohteet, luontokuvaaminen monipuolistui ja lisääntyi. Myöhemmin tuo Tamronin putki vaihtui Canonin vastaavaan. Canonin putki on Tamroniin verrattuna häikäisevän tarkka ja uskomattoman nopea tarkentamaan, nopein mitä minä olen hyppysissäni pitänyt.

Kunnon lintutelen, Tamron 150-600 mm G2, ostin huhtikuussa 2020 ja se on palvellut hyvin siitä lähtien. Sillä pääsee jo kauas. Myöhemmin hommasin siihen myös kaksinkertaisen telejatkeen, joka kasvattaa polttoväliä aina 1200 mm:iin asti.

Vuonna 2016 hankin niin ikään kroppikennoisen Canon 7D Mark II -kameran. Se oli silloin huikea peli minulle ja sen kanssa mentiin vuoteen 2023, jolloin ykköskameraksi tuli peilitön täyskennoinen R6 Mark II, joka on suorastaan räjäyttänyt tajuntani.

Minulla oli jonkun aikaa toisena kamerana 6D Mark II, mutta vaihdoin sen Canon R -runkoon. Siinä on yleensä luontoretkillä kiinni 24-105 mm yleisobjektiivi, kun R6 Mark II:ssa on pitkä teleobjektiivi eläimiä varten.

Jos haluat seurata kuvavirtaani somessa, löydät linkit yhteystietosivulta.