Minulla oli päässä kuva. Oikein kaunis kuva olikin. Siinä valkoiset tuuheat tupasvillat heiluivat kevyessä tuulessa ja taustalla, puiden takaa nousi oranssi aurinko. Siitä tuli pakkomielle. Haaste numero yksi: Tampereella ei ole soita, ainakaan riittävän isoja tähän tarkoitukseen tai en ainakaan löytänyt sellaista mistään. Eli oli laajennettava hakua. Ruovedeltä löytyi Siikanevan soidensuojelualue, joka on kunnon keidas- ja aapasoista koostuva alue ja oikein lintuparatiisikin sen piti olla. Eipä sitä kauaa tarvinnut miettiä, sinnehän sitä oli lähdettävä. Suoalueen ympäri kiertää 10km lenkki ja jätin itämään ajatuksen, että kierrän koko reitin, vaikkei sitä tupasvillakuvan takia välttämättä tarvitsikaan kokonaan kiertää.
Noh, suunnitelma: tunti ajomatkaa, tunti patikointia siihen pisteeseen, mistä auringonnousu näkyisi ja taustalle voisi vielä halutessaan ottaa metsäsaarekkeen tai sitten siirtyä sivummalle ja rajata saareke pois. Täydellistä. Siitä sitten laavulle välipalakeksille ja siitä vain lisää pökköä pesään ja loppumatkakin niin että heilahtaa. Jos lysti on.
Illalla en malttanut nukkua, mutta siitä huolimatta olin lähtiessä pirteä. Ilma oli odotusta täynnä. Tietenkin ensin nyt piti vähän myöhästyä lähdöstä, mutta pelivaraa oli. Lähdin matkaan ja matkalla nousi paikoin sankka sumu sadepäivän jälkeen. Sitä piti tietenkin jäädä pariin otteeseen kuvaamaan. Mitä lähemmäs patikointireitin lähtöpistettä pääsin, sitä enemmän tein vaihtoehtoisia suunnitelmia, kun tajusin, etten millään ehdi siihen paikkaan, mihin olin ajatellut mennä. Mutta ei se haitannut, vaihtoehtoisia paikkoja oli.
Pääsin perille ja törmäsin haasteeseen numero kaksi: aurinko oli Himalajan paksuisen pilvikerroksen takana. Ei toivoakaan saada sitä toivottua auringonnousukuvaa. Lähdin patikoimaan siitä huolimatta, kello oli 3.18 aamuyöllä ja oli rauhallista. Ajattelin nauttia retkestä, ottaa muita kuvia, esimerkiksi niistä lukuisista lintulajeista, joita alueella piti olla. Lähes heti lähdettyäni huomasin myös haasteen numero kolme, jolla ei tosin enää ollut suurta väliä: eihän siellä ollut tupasvilloja. No oli yksi siellä ja toinen täällä ja ne roikkuivat märkinä pää alaspäin. Niin kuin Helinä-keiju olisi tiputellut märkiä nenäliinojaan heinänkorsiin kuivumaan. Ei kovin kuvauksellista.
Kuvasin tunnelmakuvia ja niitä harvoja lintuja, joita alueella näkyi. Palokärki leikki piilosta ja voitti sen leikin. Kapustarinta tuli huutamaan minulle ja sain siitä ohimennen kuvan. Muut kuvatut lajit ovat harmaasieppo (löytyy joka paikasta), hippiäinen (niin ikään yleinen) ja valkoviklo (huono kuva, liian kaukana). Siinä ne, eikä siellä montaa muuta lintua ollutkaan. Kuovi, joka on hyvin yleinen Etelä-Pohjanmaalla, samaten töyhtöhyyppä. Ja minä kun niin odotin, että saisin ainakin melkein vuoden 100 bongattua lintulajia täyteen. En saanut, nyt tuo maaginen ja hitaasti kasvava luku on 89. Noh kapustarinnan näin, siitä vuosipiste ja elis ja kuva muistoksi. Lentäviä otuksia oli muutoin kyllä. Muun muassa kaikki Suomen hyttyset seurasivat minua ahnaasti etenkin metsäosuuksilla. Onneksi oli hyttysmyrkkyä suussa ja silmissä asti, niin pitivät vähän hajurakoa. Muutama paarmakin oli jo valmiina iskuun, niitä huitelin avokämmenellä etäämmälle.
Reitti oli pääosin tasaista suon ylitystä pitkospuita pitkin, jotka olivat milloin missäkin kunnossa. Pääasiassa olivat kyllä käveltävissä sentään. Jaarikanmaan laavulta oli komeat näkymät aavalle ja siellä oli huussikin, jota en tosin tarvinnut. Mutta luksusta se on kuitenkin. Vain muutamissa paikoissa oli kunnon mäet, että piti oikein vähän puuskuttaa ja pakko myöntää, vähän pysähtyä hengähtämään kesken mäen. Reppu painoi lähtiessä 11kg ja takaisin tullessa ehkä 10,3kg. Kuvauskalusto ei onneksi keventynyt matkan varrella, mutta vettä olisi voinut enemmän juoda. Jotenkin onnistuin taas venyttämään lenkkiä niin, että 10km lenkistä tuli 12km. Toki kuvatessa tulee mentyä välillä takaisin päin ja kierreltyä polkujen ulkopuolella, mutta yllätyin kuinka paljon ylimääräistä lenkkiä tuli. Ei sinänsä haittaa, hyvää liikuntaa ja laatuaikaa luonnossa yhtä kaikki. Hiivin taas hitain askelin ja laavulla nautiskelin elosta ja olosta pidemmän pätkän.
Palasin autolle kymmenen nurkilla ja siellä oli jo muutama muukin auto parkissa. Kaksi patikoijaa tuli vastaan lenkin loppupäässä, muut olivat ilmeisesti lähteneet samaan suuntaan kuin minäkin. Kävin vielä kuvaamassa läheisen Ollinkiven, kun kerran niillä main olin. Sellainen alku juhannusaatolle, ei ollenkaan hullumpaa, vaikka vähän tuntui hölmöltä lähteä kiertämään suota, kun muut lähtevät mökeille ja ties minne juhannusta viettämään. Mutta kukin tyylillään.
Samu Aaramaa Photography 