Eilen aamulla (18.11.2025) puhelin herätti 4.50, sillä halusin olla jo aamuhämärässä viiksitimaleiden mailla tarkkailemassa. Viiksitimali on muuten vanhalta nimeltään partatiainen.
Olen käynyt viiksitimaleita bongaamassa kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla niitä ei edes näkynyt ja toisella kertaa sain yhden mahdollisuuden, mutta kuvat epäonnistuivat, kun objektiivi ei ehtinyt tarkennukseen mukaan. Olen kytännyt niitä tosimielellä kameran kanssa 6 tuntia, siihen päälle ensimmäinen tarkkailutuokio, josta olisi riittänyt edes havaintopiste. Verrattain nopeasti sain kelvollisia kuvia aikaiseksi, monesti eläimiä saa kytätä kauemmankin; viikkoja, kuukausia, jopa vuosia saa odottaa sitä unelmakuvaa.
Ilta meni vaihteeksi pitkäksi kuvahommien kanssa ja unta en ehtinyt saada kuin pari tuntia. Päivänvalon lisääntymistä odotellessa oli hyvin aikaa kuvata maisemaa, jota pian jo sumu koristi kauniisti.
Heti autosta pihalle päästyäni kuulin viiksitimaleiden ääniä, mutta en edes yrittänyt kuvata niitä. Keskityin maisemiin ja annoin timaleiden mennä menojaan ja touhuta touhjaan — pääasiassa syödä vesiheinien siemeniä. Näin samoilta jalansijoilta myös harmaahaikaran, joka ei ilmeisesti huomannut minua ja laskeutui eteeni vain noin 30 metrin päähän ruovikon reunalle. Pian se kuitenkin vissiin hokasi minut, kun se lähti säikähtäneenä pois. Ellei se sitten vedestä heijastuvaa kuvajaistaan säikähtänyt. Pian rannan läheisyyteen tuli sukeltelemaan kolme isokoskeloa. Koitin niitä jo vähän kuvata, mutta liian hämärää oli. Tukena minulla oli monopodi ja siinä päässä kiikku (gimbaali), se on oiva yhdistelmä tuollaisessa kyttäyskuvaamisessa, kun pitää kuitenkin vaihtaa paikkaa välllä.
Sain ihan mukavia kuvia viiksitimaleista, lopulta, mutta kyllä siinä reilut 2,5 tuntia sai taas patsastella ja odottaa sopivaa hetkeä. Tällä kertaa ei satanut mitään märkää niskaan. Tässä vähän esimakua, mutta postailen taas tuttuun tapaan parempia(?) otoksia myöhemmin yksitellen.
Timalipaikalla kävi yksi mies aiemmin ja lähti pian amerikanjääkuikkaa bongaamaan. Hän tuli ystävällisesti erikseen myöhemmin minulle kertomaan, että lintu on edelleen paikalla ja oli ollut jopa kuvattavissakin. Olin juuri saanut viiksitimalit kuvattua, joten päätin lähteä amerikanjääkuikkaa bongaamaan minäkin. Ehdin parahiksi linnun näkemään, mutta se oli jo auttamattomasti liian kaukana rannasta. Minulle kerrottiin rannalla, että myöhästyin vain joitakin minuutteja. No eipä siinä, näin kuitenkin linnun ja sain siitä uuden marraskuun lintuhavaintopisteen, vuosipisteen ja eliksen. Kuvasin sitten tunnistuskuvia ja sain vielä myöhästelevistä silkkiuikuista pisteen ja toisen merimetsoista, marraskuulle siis. Kuten jo aiemmin kirjoitin, sain tänään yhteensä 4 marraskuun lintuhavaintopistettä lisää ja niitä on nyt yhteensä 41. Itse veikkasin saavani 30 pistettä, että en ole pettynyt. En kyllä olisi muutenkaan, mutta tämä pisteiden keruu muuten harmauden keskellä piristää mieltä kivasti.
Kotiin päästyäni minulla oli muistikortilla 762 kuvaa, joista 574 meni heti poistoon. Jäljelle jäi siis alle parisataa kuvaa, joka on aika sievoinen summa sekin. Viiksitimaleiden tähtäilyssä niitä kuvia kertyi, kun piti sarjatulittaa ja iso osa meni pieleen kun kamera tarkensi johonkin järviheinään 😅
Kaikkiaan havaitsin kahdessa paikassa 12 lintulajia ja matkoilla lisää.
Tänään menen yrittämään uudestaan viiksitimaleiden kuvaamista, sillä valoa on luvassa enemmän. Ja kyllähän se luonnossa oleminen aina kotiolot voittaa. Sieltä ajattelin mennä yrittämään myös kunnollista kuvaa amerikanjääkuikasta ja lopulta jos aikaa jää, vielä talviruokinnalle, joka on aika hämärässä paikassa — aurinkoisena päivänä sielläkin on valoa.
Samu Aaramaa Photography 