Sitä helposti voi kuvitella, että luontokuvaaja vain vipeltää luonnossa ja saa kokea jatkuvasti kaikkea uskomattoman hienoa. Että luontokuvaajan elämä on pelkkää onnea ja autuutta. Mutta niin ei suinkaan ole asian laita. Luontokuvaajakin on ihminen, arkisine juttuineen, haasteineen ja myös murheineen. Eikä ne luontoretketkään aina pelkkää juhlaa ole, eikä sen upean tapahtuman tai eläimen tallentaminen mieleen ja muistikortille, saati edes sen näkeminen, ole millään lailla itsestään selvää. Sitä tehdään paljon töitä niiden hetkien eteen, ollaan hereillä silloin kun kuuluisi nukkua ja tehdään pitkiä päiviä.
Joskus kuulee sanottavan, että kyllä minä olisin saanut niin paljon huippuja luontokuvia luontoretkilläni, kun on nähnyt sitä ja tätä.
Mutta sekään ei aina mene niin. Vaikka jonkun, esim. hienon linnun, näkisi jossain, ei se ole tae hienolle luontokuvalle. Siinä pitää olla valaistus kohdillaan, miellyttävä tausta sopivalla etäisyydellä, linnun asento, suunta ja jopa ilme. Hyvä kuva on vielä asia erikseen ja se huippu on harvinaista herkkua, vaikka kaikki mahdollisuudet olisivat olemassa. Luontokappaleet harvoin toimivat ihmisen mielen mukaan ja maisemankin voi pilata joku pieni yksityiskohta tai yllättävä käänne. Ja joskus tekniikkakin pettää, itse asiassa varsin useinkin. Joskus voi innoissaan pyöräyttää jonkun rullan kamerasta väärään asentoon ja sarja kuvia epäonnistuu. Niin on ainakin itselleni käynyt joskus nopeissa tilanteissa.
Voi käydä tietenkin toisinkin päin, se loistava otos syntyy lähes vahingossa. Toki siihenkin usein pitää olla varautunut ja lähteä sieltä kotisohvalta, jollei nyt kotisohva satu olemaan luonnon helmassa.
Iso osa luonnossa vietetystä ajasta on raakaa työtä. Joko kuvauskaluston kantamista vaihtelevassa maastossa vaihtelevan määrän kilometrejä tai pitkiä kyttäyssessioita milloin missäkin säässä, takapuoli hellänä ja selkä jumissa. Siis näin ainakin omalla kohdallani ja tiedän että myös monella muulla. On toki olemassa myös niitä hyvän päivän kuvaajia, jotka ajavat autolla kohteen viereen ja nappaavat kuvan ikkunasta. Joskus sekin toki kantaa hedelmää. Mutta itse tykkään olla ulkona, se on iso osa tämän homman mielekkyydestä. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei sekään aina juhlaa ole. Etenkään kun on valuvikainen kuvaaja kaikkien fyysisten kipujen ja psyykkisten haasteiden kanssa – tämä on toteamus, ei valitusvirsi.
Jos puhtaasti aikaa ajatellaan, niin kyllä siitä valtaosa kuluu siellä kotona tietokoneen ääressä kuvia editoiden ja somepostauksia tehden, sekä muihin juttuihin, jotka kuuluvat olennaisena osana valokuvaukseen tänä aikana. Luonnossa vietetty aika on valitettavasti prosentuaalisesti varsin pieni. Elantoa luontokuvauksesta ei saa kuin ani harva ja niistäkin valtaosa saa tulonsa koulutuksista ym. oheistoiminnasta, ei siitä kuvien myynnistä itsestään, mikä olisi tietenkin se ihanteellisin tilanne.
Tässä minun työpisteeni, missä iso osa ajastani kuluu. Hirveä sekamelska, mutta minä tiedän, missä kaikki on. Siellä on koneita, latureita, kuulokkeita, kameroita, tarpeellista pikkutavaraa jne. Johtoja on yhteensä varmaan 50 metriä 😅
Samu Aaramaa Photography 