Tänään tein kaksi reissua kameran kanssa. Ensimmäisen ei ollut tarkoitus olla valokuvausreissu, vaan yritin käydä etsimässä luhtakanaa äänen perusteella, mutta se jäi löytymättä. Joko se oli hiljaa tai en kuullut sitä, kun sade rummutti pisaroita sadetakin huppuun ja peitti ympäristön äänimaailman aika tehokkaasti. Se oli vain puolen tunnin happihyppely aamutuimaan, mutta jäi siltäkin reissulta kuvia muistoksi. Kuvasin vesipisaroiden iskeytymistä lätäköihin ja puron pintaan. Näinpä siinä samalla läheltä myös sinisorsapoikueen ja laulujoutsenperheen.
Aamupuuhailujen ja hyvin valvotun yön jälkeen meinasin ottaa pienet torkut, mutta kun sade lakkasi tein nopeasti uuden suunnitelman ja lähdin etsimään oravia, kun en ole niitä hetkeen kuvannut.
Reitin alkupuolella peippo lauloi puussa, mutta muuten luonto oli hiljainen. Seuraavaksi näin sinisorsia torkkumassa pienen järven rannalla ja rannan läheisyydessä vedessä. Otin muutaman kuvan ja jatkoin matkaa. Sitten katseeni kiinnittyi veden päällä roikkuviin puihin ja kuvasin niitä. Joku mies viritteli virveliä ja ihmettelin mielessäni mahtaako sellaisessa urbaanissa lätäkössä olla kaloja. Meinasin jo pysähtyä jutulle, mutta jatkoin matkaani sillä minulla oli missio ja visio. Kiersin järven toiselle puolelle, jossa näin ensimmäisen oravan jonkun naisen kädellä syömässä pähkinää. Jäin kuvaamaan sitä ja se osoittautui varsin hyväksi jutuksi. Yhteistä kieltä meillä ei naisen kanssa ollut, ehkä se olisi ollut viittomakieli, mutta kun enhän minä poika poloinen osaa viittomakielellä näyttää kun yhden käsimerkin, eikä sitä sovi julkisesti näyttää. Noh, näytimme linnun nokkaa ja lentämistä muistuttavia elekielisiä signaaleja, sekä muita merkkejä jotka osaa kuka tahansa ilman viittomakielen perusteitakin.
Yhteinen kielemme oli rakkaus eläimiä kohtaan ja se riitti. Sinitiaisilla oli pesä parinkymmenen metrin päässä puussa olevassa pöntössä ja seurasimme niiden touhuja. Välillä ruokittiin taas oravia. Sitten näin yhtäkkiä jonkun pienen karvapallon liikkuvan mustikanvarpujen seassa ja viereemme tuli hyvin päättäväisen näköinen haapananaaras, joten oli helppo päätellä kenen silmäterä pieni karvapallo oli. Sitten niitä ilmaantui toinen ja vielä lopulta kolmaskin. Hupu, Tupu ja Lupu olivat paikalla ja tarjosivat seurattavaa. Emo sai pähkinöitä syödäkseen ja poikaset etsivät omaa murkinaa maastosta kauempana meistä. Kaksi haapanavauvaa kulkivat koko ajan yhdessä, mutta yksi juoksenteli omia teitään ja emo kutsui sitä välillä. Kun haapanaperhe katosi näkyvistä, nainen viittilöi minulle, että kiertäisimme pienen lenkin, missä käsittääkseni oli ehkä luvassa lisää luontokappaleita. Sillä lenkillä emme sitten kuitenkaan nähneet muuta kuin lehtokotiloita, mutta luontokappaleita nekin. Nainen käveli aika nopeasti ja minulla oli vähän töitä pysyä kantamuksieni kanssa perässä, alkumatkalla näin nuoren lokinpoikasen ja olisin halunnut kuvata sitä, mutta en sitten juossut naista kiinni sitä ilmoittamaan. Eipä siinä, olin saanut jo aika paljon kivoja kuvia.
Palasimme siihen mistä lähdimme ja hetken aikaa pällistelimme sinitiaisia, mutta koska tienoo oli hiljentynyt ja minulla oli muuta puuhaa signaloin lähteväni jatkamaan matkaa. Heitimme ylävitoset ja nostimme peukut ylös ja lähdimme eri suuntiin hymyssä suin. Loppumatkalla juuri ennen autolle menoa näin vielä peippoemon maastopoikasensa kanssa sekä talitaisnuorukaisen. Olin enemmän kuin tyytyväinen päivän saldoon ja kivoihin kohtaamisiin niin eläinten kuin tämän ihmisenkin kanssa.
Samu Aaramaa Photography 