Keskiviikko 21.2.2024. Herään aamulla kaikkea muuta kuin virkeänä. Väsyttää toden teolla, uni ei taaskaan tullut levoksi. Nousen ylös ja keitän aamukahvit. Avaan tietokoneen ja käyn somen nopeasti läpi samalla kun juon kahvin. Väsymys käy ylivoimaiseksi. Menen takaisin nukkumaan. Herään ennen puolta päivää ja päätän, että on aika nousta, vaikka vielä väsyttäisi. Tätä tämä on ollut jo pidemmän aikaa. Juon varmuuden vuoksi pullollisen energiajuomaa.
Verkkaisesti tarkistan kuvauskaluston, jonka jälkeen rupean pukemaan sopivaa vaatetusta. Pakkasta ei ole paljon, mutta tuuli on kova. Laitan hiljattain ostamani tuubihuivin kaulaan, ehkä sille olisi tällä kertaa käyttöä, edellisellä reissulla oli kuuma.
Suuntaan ensin Motonettiin hakemaan pidempää narua ahkioon. Tai pulkka se ennemminkin on. Viime reissulta viisastuneena en enää kanna kaikkia tavaroita hartioillani. Normaalisti minulla on kymmenisen kiloa kantamuksia, mutta nyt on evästä sekä juomaa mukana. En tiedä kauanko reissu kestää ja onhan se mukavaa fiilistellä kaikessa rauhassa laavulla samalla kun paistaa makkaraa. Helpostihan tuo lisäkuorma pulkassa tulee perässä. Motonetissä olen vähän eksyksissä, joten etsin lähimmän tietokoneen, josta voi hakea narujen hyllypaikan. Ne löytyvätkin läheltä ja saan valittua sopivan narun. Juuri etsimääni ei ollut, mutta hyvä vaihtoehto löytyi.
Saisihan tuo ”ahkio” isompikin olla.
Motonetistä lähden Tampereen Pyhäjärvelle. Matka sujuu mukavasti. Perille päästyäni kaivan puukon repusta ja katkaisen narukerästä sopivan mittaisen narunpätkän, jonka sidon ahkioon. Lastaan suurimman osan kantamuksista pulkkaan. Laitan vain pienen repun selkään, että saan sen rintaremmiin kameran kiinni siltä varalta, että merikotkia näkyy jo matkalla.
Siellä se miniahkio tulee perässä.
Vaellan järven jäätä pitkin tuulessa ja tuiskeessa. Alkumatkasta näen mielenkiintoisia jäämuodostelmia, joita kuvaan vielä kun on vähän energiaa, paluumatkalla sitä tuskin on.
Välillä pysähdyn tähyilemään kotkia, mutta niitä ei näy. Ei missään. Jatkan matkaani vaikka alan olla jo epätoivoinen, kun kotkista ei näy vilaustakaan. Sitten kuulen äänen, joka pysäyttää minut. Jostain kuuluu merikotkan tunnistettava kimeä kiljahdus. Pyörin hetken ympäri arvioiden äänen suuntaa. Vihdoin näen merikotkia! Huomaan että ne ovat kaukana olevan saaren takana ja ajattelin, että pääsen vähän lähemmäs saaren katveessa, josta käsin voin kuvata lintuja.
Lähdin tuota pientä maapalaa kohti ja sen suojassa lähestyin majesteettisia lintuja. Laskin kaikkiaan 21 merikotkaa. Ihan kiva parvi. Seassa näytti olevan vanhoja vaaleapäitä sekä nuorempia yksilöitä. Varikset parveilivat samalla apajalla. Lopulta parhaan kuvan sain kuitenkin piilopaikkana toimivan saaren ohi lentävästä kotkasta. Muut olivat aivan liian kaukana jäällä, pääasiassa pönöttäen paikallaan. Minulla oli 600 mm objektiivi kiinni Canon R6 Mark 2 -kamerarungossa ja käytin 1,6 kertaista kroppia, joka siis suurentaa kuvaa 1,6 kertaiseksi. Kotkat olivat paljon kauempana saaresta, kuin mitä aluksi näytti. Jäällä jotenkin etäisyys hämärtyy, ainakin minulla. Tällä(kin) kertaa polttoväli jäi siis liian lyhyeksi, josta johtuen sain kotkista lähinnä laskentakuvia.
Kotkat kaukana jäällä.
Lähdin toiseen saareen, missä oli laavu. Jo kaukaa näin, että saaren viereen oli parkkeerattu auto. Harmittelin mielessäni, kun halusin tehdä retken ylhäisessä yksinäisyydessäni, omien ajatusteni kanssa. Tarvitsin sitä. Lähestyin saarta vailla minkäänlaista kiirettä. Pian mies kävelikin saaren katveesta autolle ja käynnisti sen. Hurrasin itsekseni. Laavulle päästyäni totesin ilokseni, että siellä kyti vielä valkea. Hain polttopuita ja kasasin ne nuotioon. Ne roihahtivat palamaan joten sain ruveta heti nautiskelemaan eväistä ja paistamaan makkaraa. Sämpylä maistui makkaraa odotellessa.
Aina niin maaginen liekki.
”Vähän” eväitä
Aikani tuulessa istuttuani alkoi tulla vähän viileä. Ajattelin että on parasta lähteä, ennen kuin tulee kylmä. Kotkat olivat siirtyneet nyt niin, että näin ne laavulta, mutta ne pysyttelivät edelleen kaukana. Oli jo myöhä iltapäivä ja pilvisen kelin takia valoa oli melko vähän. Oli siis jo kellonkin puolesta aika lähteä kohti rantaa.
Paluumatkalla tuuli oli sivuvastainen ja välillä piti pitää huppua kasvojen suojana. Tuubihuivi tuli todella tarpeeseen.
Tuulessa ja tuiskussa.
Kotkareissulla tuli käveltyä noin 8 km / 10 713 askelta. Aktiivisia minuutteja oli 2,5 tunnin edestä. Siihen päälle tulee kyttäysaika ym. raitis ulkoilma. Ajomatkaa kertyi 61 km ja reilu tunti. Vaikkei tuo mikään maraton ollut, tuntui illalla siltä, että jotakin on tehnyt. Kai se ihan lenkistä käy tuokin. Tyhjää parempi ainakin.
Samu Aaramaa Photography 