Sunnuntaina 18.2.2024 kävimme Tampereen valokuvausseuran luontokuvausryhmän kanssa Tapani Piipon johdolla kuvaamassa merikotkia. Tai siis se oli tarkoitus. Mutta koska luonto toimii omalla tavallaan ja omalla ajallaan, luontokuvaajista välittämättä, kuvasaalis jäi laihaksi. Kokoonnuimme ensin Pyhäjärven rannalle (tarkka paikka jääköön mainitsematta) aamulla kymmeneltä. Siitä lähdimme porukalla kohti saaria, joista kuvaus oli tarkoitus suorittaa. Kotkat pysyttelivät kuitenkin reilun kilometrin päässä valtaosan ajasta.
Muutama hassu merikotka.
Kun kotkat vihdoin tulivat edes vähän lähemmäs, joukko nuoria miehiä ajoi niiden viereen moottoripyörillä ja -kelkalla ja kotkat lensivät taas kauemmas. Emme muutenkaan saaneet olla järvellä ihan keskenämme. Jäällä oli pilkkijöitä, kävelijöitä, hiihtäjiä, autoja, moottorikelkkoja, moottoripyöriä, ihmisryhmiä, lapsiperheitä ja koiranulkoiluttajia. Aivan liikaa trafiikkia meidän tarkoituksiin.
Nuoret häiriköt
Mennessämme kuvauspaikalle kuitenkin saimme kuvia jäällä juoksevista metsäkauriista. Pian näimme myös korppeja ja harjoittelimme kameralla lentävään maaliin osumista varikseen.
Kirmaavat metsäkauriit
Teimme tulet laavulle, paistoimme makkaraa, söimme eväitä ja korjasimme nesteytystä. Keli ei olisi voinut parempi olla. Luulisin että auringossa lämpötila oli plussan puolella, eikä tuuli sopinut odottelupaikkaamme lainkaan. Mikäs siinä oli viettää aikaa hyvässä seurassa hauskaa juttua heittäen ja välillä puhuen ihan asiaakin valokuvauksesta sekä päivän pääkohteesta eli merikotkista.
Nuotio syttyy kovan yrityksen jälkeen.
Siirryimme iltapäivällä saaresta toiseen ja siellä vietimme loppuajan. Muut jo lähtivät pois, mutta me jäimme kaverini kanssa odottamaan auringonlaskuun saakka. Pari kotkaa lensikin lopulta aivan läheltä ohi, mutta juuri silloin olimme keskittyneet nuotion sytyttämiseen. Nuotio sai jäädä savuamaan onnettomasti, kun nappasimme kamerat käsiimme ja riensimme avarammalle paikalle odottamaan josko kotkia tulisi lisää. Ei tullut. Kaveri sytytti nuotion ja paistoi siinä makkarat. Lähtiessä päätimme tehdä vielä pienen lenkin ja se kannatti, saimme kotkista lentokuvia auringonlaskua vasten. Ei mitään portfoliokamaa, mutta jotain sentään.
Merikotka ja sen ateria
Opin tänään paljon. Opin merikotkien käyttäytymisestä, siitä mistä ne voi löytää ja koska niitä kannattaa lähteä kuvaamaan. Mutta ennen kaikkea opin, että ei kannata varustautua kuin maailmanloppua varten ja jos varustautuu, kannattaa vetää arsenaali ahkiolla perässä. Minulla oli harteilla noin 13 kilon kantamukset ja aivan liikaa vaatetta päällä. Ajattelin, että jäällä tuulee aina. No ei tuullut, ei yhtään. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja tähän aikaan vuodesta se jo lämmittääkin. Alaosastossa minulla oli kolme kerrosta housuja ja yläkerrassa neljä vaatekerrosta. Ehkä tuli vähän liioiteltua. Kamerarunkoja oli kaksi, siltä varalta että toinen pettää. Objektiiveja oli neljä. Juomista oli litratolkulla ja eväitä parin päivän reissuun. Lopulta söin vain osan eväistä, juomat menivät kyllä kaikki hikoilun takia ja käytin vain toista kameraa ja yhtä objektiivia. Kameranjalka oli mukana, mutta sitä en käyttänyt. Olisi toki voinut, ehkä kannattanutkin. Että näin tällä kertaa. Kuten mainitsin, opin paljon 😅
Komea auringonlasku, kannatti jäädä iltaan asti.
Suuret kiitokset Tampereen valokuvausseuralle, matkanvetäjä Tapani Piipolle, kalastaja Pekka Rintamaalle sekä koko porukalle hyvästä seurasta.
Valokuvausseuran porukkaa
Ammattikalastaja Pekka Rintamaa perkaamassa kuhaa.
Valokuvauskalustoa
Samu Aaramaa Photography 